水&木 Ke & to

Nyt on hiukan enemmän aikaa kirjoittaa kunnollista tekstiä siitä, mitä tänne oikeasti kuuluu. Ensimmäiset kolme päivää ovat ohi, ja tänne on kotiutunut aika äkkiä. Asia, jota eniten kaipaan päivissä, on yksin kuljeskelu. Ainoa asia, mitä olen saanut tehdä yksin, on ollut nukkuminen. Muina aikoina hengataan aina muiden vaihtareiden kanssa jossain, mikä on hauskaa, mutta tosi uuvuttavaa. Tänään on ensimmäinen päivä, jolloin minulla on edes mahdollisuus lukittautua huoneeseeni ja kirjoittaa vähän kuulumisia ylös. Onneksi myös ulkona on kylmää (joku 10 astetta), niin saa hyvän tekosyyn juoda teetä ja lusmuta.

Minulla oli ensimmäisten päivien aikana ongelmia adapterien kanssa, mutta nyt sekin on hoidossa. Olin ottanut väärän adapterin mukaani, koska ostamani adapteri käy vain ulkomaisten laitteiden käyttämiseen suomalaisissa pistorasioissa. Sain kuitenkin Minnalta (toinen suomalainen vaihtari) lainaan yhden adapterin, ja eilen kv-toimiston väki kaiveli minulle pahvilaatikoistaan toisen adapterin, jossa on peräti kaksi johdon paikkaa. Kyllä kelpaa.

Keskiviikko

Edellinen postaus on tiistailta, joten selittämättä on eilinen puhelinliittymien hankkiminen. Eilen oli tähänastisista päivistä kaikkein työläin, sillä lomakkeita saatiin suurin piirtein edellistenkin päivien edestä. Osaan nyt jo suurin piirtein tuttujen kanjien perusteella arvata, milloin papereissa kysytään nimeä, sosiaalista statusta (naimisissa, naimaton), maahantulopäivää, ulkomaalaiskortin numeroa ja sataa muuta asiaa. Kaikissa papereissa kysytään suurin piirtein samat asiat, joten päässäni lomakkeet menevät iloisesti toistensa kanssa sekaisin.

Eilen siis saimme kuulla tulevien viikkojen ohjelmasta, minkä jälkeen teimme paikalle tulleiden puhelinyhtiön työntekijöiden kanssa paikalliset liittymät. Ostan siinä samalla itselleni puhelimen, sillä se on helpointa. Saan puhelinliittymääni tarvittavan määrän datasiirtoa, vaikka joudunkin maksamaan sakkoa lähtiessäni kesken liittymäsopimuksen. Liittymäsopimukset täällä ovat lähtökohtaisesti 24 kuukauden mittaisia, ja aikaisemmin lähtevät saavat sakkoa. Mutta sakon hinnalla saa hyvän liittymän asumisensa ajaksi ja iPhonen kotiin vietäväksi. En uskonut koskaan näkeväni päivää, jolloin ostan jotain Applea, mutta kämäiseen prepaid-puhelimeen verrattuna omenakapula on paras vaihtoehto.

Lisäksi olin aika yllättynyt siitä, kuinka hyvin ymmärsin liittymäselostukset japaniksi. Etua tuli ehkä vähän siitä, että Minna kertoi minulle etukäteen liittymistä, mutta siltikin yllätin jopa itseni. Oletus kv-toimiston porukalla oli taas se, että minä ja amerikkalainen vaihtari tarvitsemme englanninkielistä selostusta, mutta pääsin näyttämään vähän kielitaitoani. Pääsin onneksi varmistamaan kuulemani englanniksi toiselta vaihtarilta, joka kertoi että käsitin japanilaisen selostuksen ihan oikein. :D

Torstai

Ja kun nyt päästiin aiheeseen kielitaito, päästään suurimpaan kompastuskiveeni: inhoan olla huonoin tai ylipäätään näyttää omaa tyhmyyttäni. Koko ajan on hirveä tarve näyttää, että osaan japania yhtä hyvin kuin muutkin, ja että pärjään sillä ilman ainaisia わかりますか-varmistuksia. Tänään meillä oli lähtötasotesti, jossa katsotaan kuka pääsee minkäkin tason ryhmään. Ryhmiä on neljä: ryhmä yksi on alkeet, kakkonen vähän vaativampi, kolmonen jo aika hyvä ja nelostason japaninkursseilla pääsee myös oman aihealueensa luennoille. Katsotaan, onko minulla mahdollisuuksia kansainvälisten suhteiden luentoihin missään välissä. Päivän testi meni kuitenkin tosi hyvin, koska se oli ihan samantyyppinen kuin JLPT. Muutama teksti luetunymmärtämistä ja lyhyt kielioppiosio. Kyllä tällä määrällä japanin kielioppia ja sanastoa ainakin ryhmään kaksi pääsee, ettei tarvitse ihan alkeista lähteä. Tein pari huolimattomuusvirhettä siellä täällä, mutta ymmärsin kutakuinkin kaikki tekstit ja kieliopissakin oli tasan yksi asia, mitä emme Joutsenossa ehtineet opiskella.

Huomenna nähdään, kuinka testi meni, hiiiiiiii.

Yleistä

Yliopistolla ravaamisen lisäksi ollaan käyty muiden vaihtareiden kanssa ostoksilla. Tunsin eilen itseni tosi japanilaiseksi, kun kävin ostamassa itselleni sisälipsut (joita japanissa käytetään aina sisätiloissa, myös täällä opiskelija-asuntolassa) ja käsipyyhkeen laukkuun laitettavaksi (koska missään ei koskaan ole käsipyyhkeitä). Sorruin jopa Totoro-söpöilyyn käsipyyhkeen suhteen, mutta totesin että ei ole mitään ideaa ostaa jotain perus roipetta kun voi leikkiä turistia.

Eipä täällä muuten juuri mitään ole meneillään. Alkujännäykset ovat melkein ohi, ja nyt on sellainen fiilis, että kyllä tästä arki vielä kehkeytyy. Ensi viikolla alkaa uusi lukuvuosi ja uudet haasteet, kun kurssit alkavat ja myös kerhotoimintaan pitäisi ängetä luultavasti ensi viikon puolella. Olen edelleen ihan menossa taidô-kerhoon, ja kyûdô on myös yhä harkintalistalla. Sitä olisi kyllä kiva kokeilla, mutta sain yliopiston lehtisestä käsityksen, että harkat ovat viidesti viikossa. Hui.

Enää tarvitaan vain kanttia mennä mukaan, sillä ainakaan alustavalla kyselyllä kukaan muu vaihtari ei ollut kovinkaan kiinnostunut, ainakaan taidôsta. Taidôn aloitan melkein varmasti, sillä harkat ovat kolmesti viikossa ja aloittelijoitakin otetaan mukaan.

Lopuksi laittelen vielä pari kuvaa, jotka jäivät tiistain satsista uupumaan. En ole ehtinyt vielä lähteä järkkärin kanssa kuljeskelemaan, ja digipokkarin kanssa tulee otettua kaikenlaisia nopeita räpsäyksiä. Hanami-kausi alkaa kuitenkin tässä lähiaikoina (ekat kukkivat kirsikkapuut näkyivät eilen ja tänään) ja eiköhän me silloin porukalla mennä johonkin lähipuistoon piknikille. Silloin raahaan luultavasti järkkärin mukaani.

IMG_2660

グリーンハウス。Green House, meidän asuntolamme siis. Söpö pikkuinen ja vihreä talo, jossa asuu meitä vaihtareita vajaa parikymmentä. Kaksi kerrosta, kaksi keittiötä, neljä suihkua, neljä vessaa ja seinät, jotka ovat paperia. Kaikki äänet kuuluvat läpi, eli jos haluaa aikaisin nukkumaan, saa olla aika hyväuninen. Onneksi olen, varsinkin tällä univelalla. :D

IMG_2655

Käytiin Takasakan aseman lähistöllä kauppakeskuksessa, ja olin lievästi sanottuna vähän yllättynyt kävellessäni tämän kaupan ohi. Nimihän on nimittäin ”keittiö”. Tajuttuani asian, olen ruvennut huomaamaan, että Japanissa on tosi paljon kaikkea suomalaista. Maanantaina bussin vierestä ajoi Stora Enson puurekka, muumeja on aivan kaikkialla ja täällä on yllättävän paljon (= enemmän kuin yksi!) kauppoja nimetty suomeksi. Minna kertoi, että Tokiossa on muun muassa kauppa, jonka nimi on ”ehkä söpö”. Nauroin sille kyllä ihan kunnolla, kun kuulin asiasta. Japanilaiset ovat outoja. :D

Mainokset

日本の生活 Elämä Japanissa

Eipä se lento ihan heti tuon viime päivityksen jälkeen lähtenytkään. Kone oli teknisen ongelman takia kokonaiset kaksi tuntia myöhässä, joten lähtö oli puoli kahdeksan maissa ja Japanin maankamaralle astuin paikallista aikaa puoli kaksitoista aamupäivällä.

Yö lentokoneessa oli aika koomainen kokemus, koska ei siellä oikeasti pysty nukkumaan. Oli tosin ihan jees istua japanilaisen vieressä, joka ystävällisesti opasti muun muassa soba-nuudeleiden syömisessä (siinä oli joku kastike jota en tajunnut laittaa sekaan). Toisella puolella taas istui länsimaalainen (?), joka neuvoi, kuinka koneessa jaetut maahantulokaavakkeet täytetään. Ja oi kyllä, lisää paperihommaa. Japani = hitosti täytettäviä lomakkeita joka käänteessä.

No, mitäpä itse Japanista. Ehkä päällimmäisenä fiiliksenä nousi yllätys ihmisten ystävällisyydestä. Minulle on sanottu, että japanilaiset ovat tosi ystävällistä väkeä, mutta oletin, että kaikki vastaankävelevät japanilaiset juoksevat suurin piirtein karkuun nähdessään ulkomaalaisen. Niin ei käynyt, sillä suurin piirtein kaikki ovat ihan tosissaan yrittäneet ymmärtää kökköjapaniani ja täydentävää kökköenglantia, ja aika usein viestikin on mennyt perille. Samoin minä olen yrittänyt keskittyä japanin kieleen, koska vaikeimmissa asioissa kuten rahanvaihtolomakkeissa ja pankkilomakkeissa ja asukaslomakkeissa ja kaikenlaisissa lomakkeissa on vielä aika paljon ongelmia.

Ainiin, ja joko mainitsin, että lomakkeet ovat vaikeita, mutta valitettavan yleisiä? Sitä ei vain voi koskaan toistaa liiaksi. :D

Muut vaihtaritkin ovat mukavia tyyppejä. Enimmäkseen samassa vaihtarierässä tuli kiinalaisia. Mukana oli pari taiwanlaista (jotka myös puhuvat kiinaa :’D), yksi amerikkalainen ja yksi korealainen. Aasialaisia siis suurin osa, mutta vanhoissa vaihtareissa on jokunen länsimaalainen minun lisäkseni.

Asuntola oli kiva yllätys sekin. Suomessa on tapana laittaa vaihtarit niihin vanhimpiin ja kamalimpiin murjuihin mitä löytyy (ainakin oman kokemukseni mukaan), joten varauduin tietysti pahimpaan. Mutta ei, Green House on tyylikkäin ja uusin tähän asti näkemistäni vaihtariasuntoloista. Liiketunnistimella varustettuja lamppuja, turvakoodillisia postilaatikoita ja lämmitettyjä vessanpytyn rinkejä myöten. Kuulin, että Takasaka City Palacen ja Ryuugakusei Kaikanin vaihtarit asuvat omissa yksiöissään, joissa on vessat ja keittiöt omia, mutta joka ainoa muissa asuntoloissa asuvista vaihtareista on ollut kateellinen greenhouselaisille. Vaihtarina ollessa muiden vaihdokkaiden seura kun on tärkeää, koska paikallisten japanilaisten kanssa kommunikointi on välillä vähän turhauttavaa. Vaihtareidenkaan kanssa jutellessa ei aina ymmärretä, mutta ainakin toinen tietää miltä sanojensa kanssa sekoilijasta tuntuu.

Kaikkein jännintä on se, että japanilaisten tuutoreiden kanssa puhutaan japania lähes koko ajan. Pikkuhiljaa japani tulee helpommaksi, mutta on vähän turhauttavaa, kun ohjeita antaessa japanilaiset kääntyvät aina länkkäreiden puoleen ja kysyvät: わかりますか。”Ymmärrätkö?” Minä, joka olen yleensä kielten tunneilla nopea nappaamaan kiinni opettajan kertomista jutuista, olen täällä vaihtariporukassa se, joka on opiskellut ehkä kolmanneksi vähiten japania. Toisaalta, olen saanut paljon hyvää kommenttia siitä, että opiskeluaikaan nähden japani sujuu tosi kivasti. Eipä se kovin kauaa perfektionistia lämmitä, kun ympärillä on niin paljon parempia japanin puhujia,  mutta ainakin se saa yrittämään enemmän.

Jep, mutta kello on paljon ja huomenna pitää ponkaista kasiksi alakerran keittiöön, kun lähdetään porukalla yliopistolle. Luvassa japanilaiset puhelinliittymät ja, ylläri, hitosti paperihommia. Tähän loppuun pari kuvaa alkupäiviltä.

IMG_2654Näkymä yliopistolta. Kuten joku taisi sanoa, yliopisto on vähän keskellä ei mitään. Sinne pitää mennä bussilla, ja ympärillä on peltoa ja urheilukenttiä ja kaikkea muuta kuin asutusta. Yliopiston rakennuksia näkyy vasemmalla (ruskea) ja oikealla (harmaa). Harmaassa on ilmeisesti meidän tunteja, ja harmaa osa on rakennuksista kai myös kaikkein uusin.

IMG_2656

私の部屋だよ。Taitaa olla isompi huone kuin Joutsenossa yhden hengen huoneet. :DDD Olin aika yllättynyt sekä huoneen koosta että sängyn koosta, sillä sänky on riittävän pitkä ja tosi leveä.

IMG_2647

今日、はじめたのラーメンを食べた。Raamen oli tosi hyvää, ja gyôza myös, vaikka sitä Elisa olikin tehnyt jo Joutsenossa. Mutta toisaalta Japanissa kaikki maistuu vähän eriltä, kun raaka-aineetkin on erilaisia. Käytiin koko vaihtariporukka raamenilla läheisessä raamenpaikassa. Tässä kuvassa on mukana kaksi kiinalaista vaihtaria, joiden nimiä en osaa kirjoittaa. No joo, ihan rehellisesti jos puhutaan, en muista toisen nimeäkään. Minulla on ihan jääääätäviä ongelmia opetella nimiä, sillä niitä kuulee päivittäin jonkun parikymmentä, joista suurin osa on mahdottomia kiinalaisnimiä. Olen kysynyt suurimman osan nimistä kaksi tai kolme kertaa, mikä on toisinaan vähän noloa.

Myöhemmin lisää, nyt on pakko nukkua. Hengissä ollaan ja väsymyksestä huolimatta on ollut tosi hauskaa. 明日もがんばる。

じゃ、またね。

日本へ Japaniiiiiiin!

Lentokentällääääääääää ~

Jännittääkö? Ei vieläkään. Aamulla tosin kävin läpi kaikki mahdolliset seikat, mitkä matkavalmisteluissa ovat voineet mennä pieleen. Lentopäivä on kuitenkin oikea, lippu ja passi ovat mukana, bussi tuli kuin tulikin kentälle ja ehdin portille jo paljon ennen koneeseen siirtymistä. Siksi siis tämä ajantappopäivitys kentältä.

Tuntuu jännältä, että tästä lähtien olen vuoden verran muualla. Kentällä kuuluu tosi paljon japanin kieltä, joten ehkä tavallaan tietää lähtevänsä nyt. Ehkä kuitenkin koneessa alkaa jännittää vähän enemmän, ja kai sitä viimeistään Japanin maankamaralla tietää tulleensa johonkin ihan muualle kuin tuttuun Suomeen.

Halusin laittaa tämän postauksen siksikin, että muistan joskus vuosia sitten harkinneeni vaihtoa Japanissa, kun olimme menossa Marian, Onnin ja Helyn kanssa Turkuun Animeconiin (ehkä joku vuosi 2011?) Siellä tuli puheeksi Japanin opiskelu, ja radiosta tuli sopivasti tämä biisi:

Mutta joo, kohta pääsee koneeseen joten lopetan tähän. Kuulemisiin!

うち Koti

Jahas, se oli sitten siinä.

Puoli vuotta Joutsenossa ohi ja yksi elämänvaihe takana.  Olen aina pitänyt soluasumista ja asuntolaelämää mahdottomina ajatuksina, koska elämä tuntemattomien ihmisten kanssa saman katon alla tuntuu vähän turhan hasardilta. Oma koti ja oma rauha. Ei tarvitse nalkuttaa muille asioista, jotka ärsyttävät, eikä siten tarvitse myöskään itse joustaa muiden vuoksi.

No, se asenne osoitettiin tänä vuonna vääräksi. Joutsenon opiston jälkeen on pakko myöntää, että asuntolaelämä on miljoona kertaa hauskempaa kuin yksiössä angstaaminen. Loppujen lopuksi asuntolasta tuli paikka, jota kutsuin puoli vuotta kodikseni ja jonne oli mukava palata aina uudelleen milloin miltäkin reissulta.

Kuten monet opistolla varmasti huomasivatkin, lähtö oli haikeampi kuin ajattelin. Uhosin etukäteen, että en varmaan tiristele yhtään kyyneliä, mutta lopulta päädyin nyyhkimään kahtena päivänä peräjälkeen. すみません!

Toisin kuin monet muut opiston opiskelijat, minä en ”palannut kotiin” perjantaina, vaan tein sen aina sunnuntaina. Kun muut lähtivät kotiin viikonlopuksi, minä lähdin aina ”äidille” tai ”isälle”. Ero johtuu siitä, että olen asunut jo muutaman vuoden omillani, enkä siis ole pitänyt porukoiden kotia omana kotinani aikoihin. Asuntola on hassu paikka kutsua kodiksi, koska kovinkaan monet muut eivät sitä tee. Siitä johtui se, että ajoittain tuntui vähän kodittomalta, koska muut lähtivät ”kotiin” viikonlopuksi, ja minusta ei koskaan tuntunut siltä, että olisin voinut puhua jotain muuta paikkaa kotinani. Mutta koska muutan niin usein, olo tuntuu aina kodittomalta muuttojen välissä. Sydän ei seuraa mukana paikasta toiseen ennen kuin vasta pienellä viiveellä.

Paikasta toiseen muuttaessa ensimmäinen ilta uudessa kodissa on suoraan sanottuna ankea, minkä vuoksi yleensä inhoan muuttoja. Muutot vievät tosi paljon voimia, sillä vanhasta pitää luopua ja uuteen tottuminen vaatii aikansa. Lisäksi tavaroiden pakkaaminen lähtiessä on todella raivostuttavaa. Tavaraa on aina liikaa, eikä se vähene yhtään, vaikka kuinka yrittää luopua turhasta.

Vaikka muuttaminen on hankalaa, sitä seuraavan päivän myötä tulee tunne uusista mahdollisuuksista ja uudesta alusta. Mitä innokkaampi on tottumaan uuteen ympäristöön, sitä nopeammin kotiutuu. Olen huomannut, että kykyni sopeutua uuteen kotiin on kasvanut ilmiömäiseksi viimeisen muutaman vuoden aikana. Olen muuttanut kolmen tai neljän vuoden sisällä  kuusi kertaa (tämänkertainen oli se kuudes) ja joka kerta sopeutuminen on ollut entistä helpompaa. Tietysti paikkakuntaa vaihtaessa muutot ovat vähän vaikeampia kuin kaupunginosan vaihtaminen, mutta paikkakunnalta toiseen muuttaessa sopeutuminen on käynyt yhä helpommaksi.

Sitä mukaa kun sopeutuminen uuteen kotiin käy nopeammin, lähtö sieltä kuitenkin vaikeutuu. Uskon sanontaan ”Koti on siellä, missä sydän on.” Sydän on vähän hidas näissä vaihdoissa, koska se ei millään tahdo pysyä mukana kahden muuton vuositahdissa.

Toisaalta huomaan tottuneeni paikan vaihtamiseen kahdesti vuodessa, kun puolen vuoden välein iskee tarve vaihtaa maisemaa. Muuton odottaminen alkaa olla sen verran alitajuista, että muuttokierteestä saattaa aikanaan olla vaikeaa päästä irti. Siitä kertoo esimerkiksi se, että ajatus omistusasunnosta kuulostaa tällä hetkellä korvaani lähinnä kirosanalta.

Vaihtovuoden jälkeen olen palaamassa Suomeen varmasti, koska silloin minun on pakko jatkaa opintojani ja muuttaa takaisin kivaan pieneen yksiööni. Sekä Tampereen yliopisto että Opiskelija-asuntosäätiö potkaisevat minut pihalle, jos viivyn vielä yhtään kauempaa maailmalla. Silloin palaan takaisin tuttuihin ympyröihin ja paikkaan, jota vuosi sitten kutsuin kodikseni.

Suomeen palatessani tapaan toivottavasti myös teitä ihania Joutsenon opistolaisia uudestaan. Uskon vahvasti, että pääsette kevään hauissa minne vain, kun vain itse tarpeeksi haluatte. Ja koska minä toivon, että moni teistä tulee Tampereelle, on parempi yrittää tosissaan. :D

またね~

PS. Totta kai minua näkee vielä myös Japanin kielen puhetilaisuudessa Espoossa ensi lauantaina!

送別会 Läksiäiset

Opiskelu Joutsenon opistossa on melkein ohi. Jotenkin vaikeaa uskoa, että puoli vuotta liihotteli ohi kuin siivillä, ja nyt ollaan jo maaliskuun puolivälissä.

Lähtöni kunniaksi ihanat luokkalaiseni järjestivät minulle keskiviikkona läksiäiset asuntolalla. Etupäässä iso kiitos Inkerille, joka oli tapahtuman pääjehu. Olen vieläkin sen verran sanaton niistä upeista koristeluista ja hyvistä ruuista ja mahtavasta seurasta, että taidan jättää läksiäisten tarkemman kuvailun ihan kokonaan kuvien varaan. Joskus sitä jaarittelevalta toimittajaltakin loppuvat sanat.

IMG_2489_2

Omnom ruokaa! Ulriikka on taitava leikkaamaan kurkkuja. Vihannesten dippailun lisäksi pöytä notkui herkullisista piirakoista, kekseistä, karkeista ja sipseistä.

jaeger

Modattiin Marin kanssa myös tavallinen Jägermeister-pullo meidän koululle sopivaksi. Tämä on vähän sisäpiirijuttu niille, jotka ovat katsoneet Attack on Titanin, mutta hauska sellainen. Jos ette ole katsoneet kyseistä sarjaa, menkää ja sivistäkää itseänne. Se on eeppinen.

IMG_2563_2

Ihmiset olivat ihania ja väsäilivät jäähyväiskortteja, jotka sitten laitettiin narulla yhteen. Luin kortit läksiäisten jälkeen seuraavana aamuna, koska oletin vetisteleväni kuin Niagara. Toisin kävi, koska meinasin tukehtua hammasharjaani; nämä olivat tosi hauskoja! Nauroin aamulla varmaan kymmenen minuuttia joillekin korteille. Tai oikeastaan, naamani olisi varmaan ollut näkemisen arvoinen aina kun kortti vaihtui, koska mukana oli niin paljon erisävyisiä terveisiä.

Lopuksi vielä anteeksipyynnöt siitä, ettei otsikkokuvassa ei ole Elisaa, Minniä, Rosaa eikä Hennaa (Inkerikin taitaa olla vähän piilossa), koska myöhemmin otetut kuvat vähän feilasivat hämärän valaistuksen vuoksi. Kiitos Annikalle silti jalustasta, koska sillä saatiin sentään yksi kuva onnistumaan kutakuinkin.

Ja koska huomenna on viimeinen koulupäiväni, haluan kunnon yhteiskuvan vielä opiston pihalla. Toivottavasti taivaalta ei sada kaatamalla vettä…!

みなさん、またありがとうございました!

専門学校 Opisto

Reilu pari viikkoa lähtöön.

Aika rientää siivillä. ”Jännittääkö?”-kysymykset käyvät jo melkein tervehdyksistä. No joo, ei jännitä. Stressikäyrä vain nousee, kun pitäisi tehdä sitä, tätä ja tuota. Tässä vaiheessa plopsahtelee sellaisia ei-niin-kivoja yllätyksiä, kuten se, että puhelinliittymäkin pitäisi irtisanoa seuraavan kuun alkuun. Myös se, että hain lainaa väärin ja jouduin tekemään sen uudestaan. Plus kaikki normaalit hommat, kuten opiskelu Joutsenossa. Sitäkin on enää viikko jäljellä. Tuntuu vähän hassulta, kun täällä on jo aikaa sitten tottunut asumaan. Metsissä lymyilevät karhut, sahan demoniset valot ja ilmassa leijuva sellupaskan haju ovat jo ihan arkipäivää. Kohta ne vaihtuvat uusiin maisemiin, ja taas pitää totutella uuteen.

Tämä postaus on omistettu kodiksi käyneelle Joutsenon opistolle. Ihan vain siksi, että sitten vanhana ja hampaattomana on jotain mitä näyttöpäätteen ääressä muistella.

Muistan hyvin ensimmäisen kerran, kun tulin Joutsenoon muuttokuormani kanssa. Se oli syyskuun ensimmäinen päivä, juuri sen jälkeen kun työt Orimattilan Sanomilla loppuivat. Lähdin myöhään ja pääsin Lappeenrannan kulmille vasta puoli yhdentoista aikaan illalla. Olin katsonut suuntaohjeet kutakuinkin, ja navigaattoriahan en tietenkään käytä juuri koskaan. Silloin en omistanut edes puhelinta, jolla sellaista olisi voinut käyttää.

Tietysti niillä suuntaohjeilla eksyin heti. Pyörin pimeän Joutsenon keskustan kulmilla etsimässä jotakuta, joka voisi kertoa suuntaohjeet. Löysinkin sellaisen ihmisen, joka ystävällisesti opasti minut perille ja piirsi kartankin kaupan päälle. Vaikka ensimmäinen tapaamani paikallinen oli ystävällinen, satoi ja oli kutakuinkin ankea ilta. Ajattelin että no, kai täällä jotakuinkin reilun puoli vuotta asuu, ja on sitä ikävämpiäkin paikkoja nähty.

Nyt puolen vuoden jälkeen on pakko sanoa, että paikka on kieltämättä kaikkein ankein, missä olen tähän asti asunut. Joutseno on vähän kaukana kaikesta, harrastustoimintaa ei juurikaan ole, mihinkään ei tahdo päästä ilman omaa autoa…. En välttämättä edes muuttaisi Joutsenoon, jos saisin valita myöhemmin elämässäni. Ihmiset ovat mukavia, mutta niin ne tuppaavat olemaan muuallakin Suomessa.

Siitä huolimatta puolivuotinen on yksi elämäni hauskimpia. Asuntolaelämä on sellainen juttu, joka jokaisen pitäisi kokea joskus elämässään. Kun tulee tylsää, voi milloin tahansa mennä juoruamaan hauskojen ihmisten kanssa. Ja kun tulee kotiin myöhään viikonlopun vietosta, saa jäädä keittiön pöydän ääreen puoleksi yötä. Nauramaan hämärille jutuille, joita tässä talossa on paljon. Tuntuu aika isolta menetykseltä, etten voi olla lukuvuoden loppuun asti. Kun lähtee kohti uutta seikkailua, jää aina paitsi jostain muusta.

Japanin opiskelukin on ollut tosi antoisaa. Kärsin motivaatiopulasta vuodenvaihteessa, mutta muistan edelleen sen alkuinnostuksen tunneilla. Ei minkään muun kielen kanssa ole tullut samanlaista fiilistä. Tunne on sama kuin ekoilla luennoilla Tampereen yliopistossa, kun meille vielä kerrottiin käytännön juttuja työelämästä ilman teoriaa ja yliopistoheprean aakkosia. Nyt japanin kielen into on tullut takaisin, koska vaihto lähenee, ja kieli tuntuu edelleen todella mielenkiintoiselta. On hienoa osata kirjoittaa kanjeja, ymmärtää kuultua puhetta ja pystyä puhumaan itsekin jonkin verran.

Ai joo, ja sainhan minä siitä viime joulukuisesta japanin kielen tasokokeestakin täydet pisteet. Se oli hienoa, koska olin varma, että tein ainakin yhden virheen. Jos sitä ei ole huomattu, sen parempi!

Voi olla, että jatkan Joutsenosta puhumista vielä toisessakin postauksessa, mutta tällä erää tämä oli tässä. Pidetään nyt blogi vähän aikaa hengissä turhilla postauksilla, ennen kuin pääsen laittamaan Japanin-kuulumisia. :)

自由 Vapaus

Kaksi kuukautta lähtöön.

Näillä main ihmiset alkavat kysellä, jännittääkö minua. Vastaus on yksinkertainen: ei jännitä.

Yksi tärkeimmistä asioista elämässäni on vapaus, joka minun piti laittaa myös tämän blogin nimeksi. Joku muukin oli ilmeisesti ajatellut samaa, koska kaikki kyseiseen aihealueeseen liittyvät suomen-, japanin- ja englanninkieliset sivunimet olivat varattuja. Siksi päädyin Itätuuleen ja pyhitän ensimmäisen postaukseni vapaudelle, joka japaniksi on 自由.

Vapaus on jännä juttu siksi, että niin moni ihminen pitää sitä tärkeänä. Olen kuitenkin huomannut, että käsityksiä vapaudesta on yhtä monta kuin on ihmisiäkin. Minun vapauteni on sitä, etten ole riippuvainen mistään, voin mennä minne haluan ja elää kuten tahdon. Olen vapaa päättämään, millaisen elämän elän. Itsekkyydeksikin sitä voi nimittää. Varsinkin tässä tilanteessa, kun jätän monta ystävää Suomeen puoleksi vuodeksi tai ehkä jopa vuodeksi.

Vuosi elämästä on minun näkökulmastani lyhyt aika. Joistakin se tuntuu pitkältä, mutta minulle se on äärimmäisen lyhyt. Jos en käytä vuosiani unelmieni täyttämiseen, kadun sitä vanhana. Olen tavannut elämässäni liian monta ihmistä, jotka eivät niinkään kadu sitä, mitä ovat tehneet, vaan sitä mitä ovat jättäneet tekemättä. Niiden tapaamisten jälkeen päätin, että syteen tai saveen ー minä haluan tehdä kaiken, vaikka se menisi pieleen.

Käynti Japanissa on yksi toteutumattomista unelmistani, joka on nyt parhaillaan toteutumassa. Joskus unelmat eivät ole niin ihania kuin niiden luulee olevan, mutta niiden toteuttaminen on silti vaivan arvoista. Matkalla on monia vaikeita aikoja, kuten kymmeniä sivuja täytettäviä lomakkeita, kielen tiivistä opiskelua, koti-ikävää ja kaipuuta rutiineihin.

Eilen kävin pitkästä aikaa Tampereella. Koti-ikävän määrä oli yllättävä, sillä joka kerta oletan sen vähenevän, mutta se vain kasvaa kerta kerralta. Yliopiston kaikuvat käytävät, auringossa kimmeltävä kaupunki ja ihmisvilinä Hämeenkadulla. Joka kerta kun käyn Tampere-Orivesi-kierroksen, minulla on ikävä tavallista yliopisto-opiskelijan elämää. Sitä, että voi mennä illaksi kavereita moikkaamaan, taido-harkkoihin, nousta viikonloppuna junaan ja matkustaa lähipaikkakunnille… On lukuisia asioita, joita ikävöin.

Mutta kun vakiinnun rutiineihin, kaipaan pois. Vapaus on sitä, että voin lähteä koska hyvänsä, kun siltä tuntuu. On vaikeaa selittää järjellä, millä tavalla uudet asiat ovat mukavampia kuin tasainen arki. Uudet tilanteet vaativat astumista mukavuusalueelta, rohkeutta osoittaa oma osaamattomuutensa ja halua kokea ikäviäkin asioita. Mutta onnistumisen tunne on hieno, kun tekee jotain oikein, uudella tavalla.

Vasta silloin tuntuu hyvältä palata kotiin, kun on matkalaukullinen hyviä muistoja.

Matkakertomuksia