NYC: Sinne ja takaisin

Kuten edellisestä postauksesta voi päätellä, päädyimme vaikeuksien kautta New Yorkiin. New Yorkissa mukaan liittyi Hirokin kaveri Yuuka, joten perjantaina meitä oli neljän porukka koluamassa sateista kaupunkia. Otettiin aamupäivällä vesitaksi, jolla päästiin katsastamaan muun muassa Brooklyn Bridge, Vapaudenpatsas ja veneajelun päätteeksi Times Square. Vesitaksin opas oli loistava tyyppi ja meillä on muutama yhteiskuvakin oppaan kanssa, mutta kohteliaisuudesta en nyt laita niitä tähän. Voitte kysellä niitä kuvia sitten reissun jälkeen. :D

Sateisen päivän ilta kului Chelsea Marketissa postikortteja ja muuta hauskaa etsiessä sekä tietenkin syödessä, minkä jälkeen siirryttiin kämpille lätkimään korttia. Kortinpeluu ylittää aina korkeimmankin kielimuurin.

Lauantaiaamuna herättiin virkeinä poutapäivään, ja koska aurinko paistoi, suunnattiin Central Parkiin. Pyörittiin siellä nelistään monta tuntia (ja eksyttiinkin pari kertaa!), minkä jälkeen jakauduttiin kahteen ryhmään. Hiroki ja Yuuka menivät kiertelemään New Yorkia keskenään ja me Tainan kanssa suuntasimme moikkaamaan Tainan Hong Kongin -tuttuja.

Pyörittiin vähän läheisellä ruokafestivaalikadulla, käytiin syömässä thai-ruokaa ja siirryttiin sitten uudelleen Brooklyn Bridgen lähistölle ottamaan valokuvia. Myöhemmin oli luvattu ukkosta ja myrskyä, mutta säästyimme pienellä hiekkamyrskyllä (hiekkaa kyllä oli silmät ja korvat täynnä). Ihan viimeiseksi illalla suuntasimme Tainan ja Jackien (Hong Kong -tuttu) kanssa Korea Towniin, joka oli samalla vähän yleisemmin Asia Town, koska siellä oli japanilaisia ja kiinalaisiakin asioita myynnissä. Enimmäkseen ruokaa. Käytiin muun muassa syömässä japanilaistyylisiä jälkkäreitä, jee.

Kahden turisteilupäivän ja yhden Starbucksissa vietetyn koomapäivän jälkeen aikamme New Yorkissa oli ohi ja lähdimme sunnuntina puoli neljältä aamuyöllä takaisin kohti Chicagoa. Aamuherätys oli superikävä ja jäähyväiset Yuukan ja Hirokin kanssa vielä ikävämmät, mutta selvisimme ehjänä bussiin ja kentälle.

Paluupäivä Chicagossa on ollut aika koomainen, mutta oltiin hitaalla brunssilla aamulla (Tainalle french toast ja mulle amerikkalaisia pannareita nomnomnom) ja sitten etsittiin majoitus laitakaupungilta. Yövytään pari yötä jälleen airBnB:n kautta, mutta tällä kertaa meillä ei ole omaa asuntoa, vaan yövytään yhden asuntoaan tarjoavan ihmisen olohuoneessa. Meidän lisäksi täällä yöpyy toinekin kaksikko Michiganista. Jotenkin tosi rento meno ja mukava hostaaja. Ja ihanat koirat!

Ollaan aika lailla koluttu jo Chicagon keskusta, joten nyt pyöritään reunemmalla ja tehdään uusia suunnitelmia seuraaville päiville. Tänään käytiin syömässä yhdessä ravintolassa lähellä baseball-stadionia, ja ravintolassa oli aika paljon baseball-faneja. En ole varmaan vielä maininnut blogipostauksissani, että Yhdysvalloissa musiikki on tosi kovalla ja se soi kaikkialla. Ravintoloissa, asemilla, kaduilla: kaikkialla on musiikkia. Toisinaan pitää ihan kunnolla huutaakin, että saa puhuttua kunnolla. Ei ole mikään hirveä ihme, että amerikkalaisia pidetään kovaäänisinä, koska täällä pitää oikeasti korottaa ääntä voidakseen keskustella.

Ai niin, ja tippikäytäntö on vähän hämmentävä. Onneksi yleensä kuiteissa on ohjeelliset tipit, tai sitten meillä on ollut joku apuna tippejä laskemassa. Tippaaminen on tosi randomia, kun tuntuu, etteivät täällä asuvatkaan aina oikein tajua sitä.

Lopuksi vielä sellainen pointti Yhdysvalloista, että täällä on tosi vaikea tuntea itseään ulkomaalaiseksi. On aika vaikeaa yrittää kysellä ihmisiltä paikallista ruokaakaan, kun täällä erilaiset etniset ruuat ovat tavallaan paikallisia. Kaikkea löytyy afrikkalaisesta ruuasta meksikolaiseen ja se näkyy myös katukuvassa. Ajattelin, että aasialaiset ystävämme erottuvat joukosta länsimaissa, mutta Yhdysvalloissa kukaan ei erotu joukosta. Väki on niin kirjavaa, että kuka hyvänsä tuntuu sulautuvan joukkoon. Yksi päivä Tainalta ja minulta kysyttiinkin, että ”Are you from LA?”

Los Angelesista vai. Joo. Miksi ei!

Mainokset

Chicagosta New Yorkiin

Reissua takana viikko, ja on jo pakko jättää päivien numeroinnit pois. Reissupäivät kuluvat niin äkkiä, ettei meinaa mukana pysyä. Nyt siis viikko matkaamista takana ja Chicagon maisemat vaihtuivat tänään New Yorkiin. Siitä miten tänne Nykiin päästiin (vähän tuskaisesti) kerron myöhemmin, mutta sitä ennen vikat päivät Chicagossa.

Yllä olevat kuvat ovat siis vielä Chicagosta, jossa vietimme päivämme juustokakkua syöden (The Cheesecake Factory, omnomnom), kuljeskellen ja tiedemuseossa pyörien. Tiistaina käytiin valokuvanäyttelyssä (koska bongasin sen jostain) ja se oli überhieno. Näyttelyn teemana oli siis sota Lähi-idässä ja no…. tiedätte kyllä, että sellainen kiinnostaa journalistia aika paljon. Haluan joskus itse ottaa yhtä hienoja ja ajatuksia herättäviä kuvia.

Aika iso osa noista omista kuvistani on Museum of Science and Industrysta keskiviikolta, koska vietettiin kyseisessä museossa yksi kokonainen päivä. Museum of Science and Industry on siis isommanpuoleinen Heureka, jossa on kaikkea tieteeseen liittyvää näkemistä ja kokemista. Museo oli niin iso, ettei saatu edes kaikkea kierrettyä päivän aikana. Oli kyllä paljon mielenkiintoisia näyttelyitä.

Ilta koomattiin kämpillä, pestiin vähän pyykkiä ja sitten seuraavana aamuna eli tänään suunnattiin kohti New Yorkia.

Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä!

Aamulla herättiin Tainan kanssa aiempaan lentokoneeseen kuin Hiroki. Varattiin kentälle selviytymiseen aika nafti aika, mutta ajattelin, että pärjätään ihan hyvin. No, pärjättiinkin ihan hyvin kunnes juna HAJOSI raiteelle. Kuljettaja onneksi sai sen nytkähtelevästi ja hitaasti liikkeelle, mutta check-in meni ihan viime tippaan (oltiin siinä 5-10 min ennen takarajaa) ja kipitettiin koneeseen varttia ennen koneen lähtöaikaa. Ehdittiin!

….mutta ei siinä vielä kaikki. Kun tultiin New Yorkiin, Hiroki laittoi viestiä, että sen oma kone oli pari tuntia myöhässä lähtöaikataulusta ja jonkun piti käydä hakemassa meidän seuraavan majapaikan avain. Me sitten Tainan kanssa kävimme hakemassa avaimen ja menimme jo rappukäytäväänkin, kunnes huomasimme, että…. meillä ei ollut asunnon numeroa. Pelkkä talon numero ja avaimet ilman minkäänlaista merkintää siitä, MIKÄ asunnon numero on.

Ei siinä mitään, kysyttiin numeroa Hirokilta ja Hiroki asunnon omistajalta, joka ei vastannut. Mentiin Tainan kanssa läheiseen Starbucksiin dataamaan ja odottelemaan ja istuttiinkin siellä sitten yli kaksi tuntia. Saatiin viimein osoite ja nyt ollaan kämpillä odottelemassa Hirokia, joka lähti lentokentälle hakemaan japanilaista kaveriaan. Kello on siis yksitoista illalla ja lähdettiin kaikki Chicagon-asunnosta aamulla.

Mut joo nyt ruokaa ja sitten olen valmis kohtaamaan huomisen perjantai kolmannentoista! Ei tästä enää kovin moni muu asia voi mennä enemmän pieleen. :D

 

USA: Chicago, päivä 4

Hidas aamiainen, kuppikakkuautomaatti ensimmäisessä kadunkulmassa ja Chicago-tyylin superkokoinen pitsa. Ai miten niin ollaan syömässä koko ajan?!

Chicagossa luvattiin sateista ilmaa, joten hyödynnettiin eilen sunnuntaina viimeinen poutapäivä ja suunnattiin Skydeck Toweriin ihailemaan yömaisemaa. Ylhäältä katsottuna Chicago näyttää vielä matalammalta kuin lentokoneesta. Oikeastaan vain ihan ydinkeskustassa on korkeita pilvenpiirtäjiä ja muualla on aika…. lättänää. Suora ja supersäntillinen asemakaava on kyllä ihan uskomaton, kuten kuvasta näkyy! Kaikki täällä on suoraa.

Maanantai on kulunut enimmäkseen hengaamalla. Ollaan käyty muun muassa järvenrannassa Navy Pierissä, Chicagon kirjastossa ja tallusteltu ympäriinsä. Käytiin syömässä muun muassa Chicago-tyylin pitsaa ja otettiin kolmistaan tietysti suurin mahdollinen koko. Tarjoilija oli vähän että ”Jaksatteko varmasti?” ja lopussa kiikutti jo pahvilaatikkoa jämäpaloille, että saadaan ne mukaan lähtiessämme.  Ja täällä on ilmeisesti se tapa, että myyjät kyselee koko ajan, onko kaikki kunnossa ja tarviiko tuoda lisää ruokaa / juomaa /mitä hyvänsä.

Chicagon kirjastossa puolestaan eksyttiin kokoamaan yksi palapeli! Jos kysytään, mitä ollaan tehty reissun aikana, niin reissussa tulee tehtyä aina kaikkea randomia normaalia randomeissa paikoissa. Mitä enemmän reissaa, sitä enemmän tuntuu siltä, että uusissa paikoissa parasta on oikeastaan matkaseura, ei niinkään itse paikka. Tykkään nähdä uusia paikkoja, valokuvata niitä ja näin, mutta… kyllä matkassa parasta on aina se fiilis, kun voidaan eksyä ja turisteilla ja hölmöillä porukalla. Ja tätä kirjoittaessa Taina ja Hiroki laulaa kuorossa Payphonea. Yhtälö todistettu.

USA: Chicago, päivät 1,2 & 3

Heipsan taas. Aika elvyttää vanha matkablogi! Tämä vähän kuoli vaihtovuoden aikana, mutta nyt on uudet reissut ja uudet tuulet. Tällä kertaa matka kulki Yhdysvaltoihin ja siellä tarkemmin ottaen Chicagoon.

Chicagossa ehkä jännintä on ollut se, että kaupunki on tuntunut kokoaan pienemmältä. Jotenkin sitä odotti etukäteen, että Chicago on valtava kaupunki, mutta Tokion jälkeen kaikki taitaa tuntua maltillisen kokoiselta! Ei Chicago mikään pieni paikka ole, tietenkään, mutta kadunnimet, suorat korttelit ja handlattava liikenne saavat kaiken tuntumaan aika helpolta verrattuna Tokioon tai Hong Kongiin.

Tultiin tänne Tainan kanssa perjantai-iltana ilman kunnollista suunnitelmaa yöpaikasta, mutta kuten aina, asiat järjestyivät aika kivasti. Mentiin ensimmäiseen katsomaani hostelliin, ja siellä oli kuin olikin kaksi sänkyä vapaana. Seuraavalle yölle ei enää ollut, joten siirryttiin toiseen hostelliin ja oltiin siellä lauantai-sunnuntai-yö. Tänään sunnuntaina tavattiin Hirokin kanssa ja nukutaan vuokratussa yksiössä Downtownissa.

Ei olla erityisemmin tehty mitään muuta kuin kävelty tosi paljon, syöty hyvää ruokaa, juoruttu, valokuvattu (tai ainakin minä olen!) ja rentouduttu lomailun merkeissä. Ihmiset täällä Amerikassa alkavat puhua aika helposti randomeille ohikulkijoille, sillä perjantai-iltana saatiin yhden tyypin käyntikortti ”Call me if you are in trouble or get arrested!”- toivotuksen kera. Äsken ruokakaupassa ihmeteltiin kylmässä olevia kananmunia (Suomessa kananmunat ovat yleensä huoneenlämmössä, ainakin kaupassa), ja joku random asiakas alkoi selittää meille, että kylmäketju katkeaa, jos kananmunat eivät ole kylmässä. Ai niin, ja käytiin bubble tea -kahvilassa ja sielläkin yksi alkujaan ukrainalainen tyyppi alkoi jutella meille, ilmeisesti koska meillä oli niin hyvät jutut, hahaa. Saatiin muun muassa turisteiluvinkkejä.

Sää on ollut vähän vaihteleva, eilen oli tosi kylmää ja tuuli, mutta tänään on olut parikymmentä astetta ja tosi kiva sää. Huomiseksi luvattiin kuulemma sadetta.

Mutta joo, hengissä ollaan ja tavarat ovat tallessa! Aivot meinaa aina välillä unohtua johonkin, mutta onneksi on kaksi vara-aivoa mukana. Worry not, tullaan yhtenä palana Suomeen, mutta onneksi vasta parin viikon päästä!

10 + 1 asiaa Suomesta

Tällä viikolla syksyn vaihtarit tekivät kyselyä ”Jos saisit syntyä mihin maahan tahansa, mihin haluaisit syntyä?” Kysely oli japanilaisille opiskelijoille, mutta siinä samalla minultakin kysyttiin samaa.

Vastasin Suomen. En halua syntyä minkään muun maan kansalaiseksi, sillä Suomi on hyvä maa asua. Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi päätin kirjoittaa 10 +1 asiaa, joiden takia en vaihtaisi kotimaatani.

1. Koulutus

Suomen koulutus on yksinkertaisesti sanottuna maailman parasta. Se on ilmaista, mutta laadukasta. Muissakin maissa on laadukasta koulutusta, mutta siitä pääsevät nauttimaan vain ne, joilla on joko neron aivot tai rahaa kuin roskaa. Suomessa jopa laiskat ja tyhmät pääsevät nauttimaan hyvästä koulutuksesta, koska kilpailua on pienen väkiluvun takia suhteessa vähän ja valtio avustaa tosi paljon kustannuksissa. Meidän pitäisi ylpeydellä nauttia niistä menneistä Pisa-saavutuksista, vaikka Suomen sijoitus onkin viime vuosina laskenut ja esimerkiksi Japanin sijoitus on noussut. Mutta hei, japanilaiset maksavat lukukausimaksuja, suomalaiset eivät.

2. Maine

Suomalaisten maine on selvästi parantunut viinaturisteista kunnon kansalaisiksi. Koskaan ei ole tullut maailmalla vastaan tilannetta, jossa Suomi olisi yhdistetty huonoihin stereotypioihin. Joskus tosin on tullut vastaan tilanteita, joissa keskustelukumppani ei ole tiennyt koko maata, mutta se on pieni haitta. Ja lisäksi, Suomen hyvän maineen vuoksi meillä on yksi maailman parhaista passeista. Suomen, rakkaan naapurimaamme Ruotsin ja Iso-Britannian kansalaiset tarvitsevat vähiten viisumeita matkustaessaan maailmalla, koska esimerkiksi Suomen passilla pääsee 173 maahan ilman erillistä viisumia.

3. Sosiaaliturva

Monessako maassa saat rahaa siitä, että tuherrat kandidaatin tutkintoasi viisi vuotta kolmen sijaan? Niinpä. Meillä myös työttömät saavat sen verran rahaa, että sillä elää jo ihan mukavaa elämää. Lisäksi meillä on puoli-ilmainen terveydenhuolto, ilmaiset koulut ja paljon etuisuuksia, joita muilla mailla ei ole. Kyllä minä ainakin maksan enemmän veroa sen edestä, että saan opiskella rauhassa (tosin tukikuukaudetkin loppuvat ajallaan) ja teloa itseäni halvalla.

4. Vuodenajat

Täällä Japanissa ollaan toistuvasti yllättyneitä siitä, että muillakin maailmassa on neljä vuodenaikaa. Menimme katsomaan ruskaa joku aika sitten, ja japanilaiset kaverit innokkaasti kyselivät vaikutelmiani japanilaisesta ruskasta. Oli aika karua sanoa, että no joo, ei japanilainen ruska minuun kovin suurta vaikutusta tehnyt, koska meillä on samanlainen (ja paikoin hienompi) ruska kuin täällä. Lisäksi meillä on kunnon luminen talvi, yöttömän yön kesä ja kukkiva kevät. Japanin eduksi täytyy kyllä itse asiassa sanoa, että Suomen katupölykevät häviää Japanin überkauniille keväälle kirsikankukkineen. Mutta kaikkiaan Suomen parhaita puolia ovat selkeästi erottuvat vuodenajat.

5. Luonto

Puhdas luonto. Kimmeltävät järvet ja humisevat metsät. Kesän lakkaamatta paistava aurinko. Luminen maisema ja paukkuva pakkanen. Ei varmaan tarvitse sanoa muuta, tiedätte kyllä.

6. Kansallisylpeys

En ole tavannut vielä kovin montaa kansaa, joka toisi omaa kansallisuuttaan yhtä voimakkaasti esille kuin suomalaiset. Suomalaiset ovat sarkastisia omaa kansalaisuuttaan kohtaan, minkä takia omasta kansalaisuudesta vitsaillaan tosi paljon. Olen tavannut myös muiden maiden kansalaisia (mm. britin ja espanjalaisen), jotka ovat liittyneet hupiin ja vitsailleet kanssani suomalaisuudesta. Mutta loppupeleissä suomalaisten vitsitkin ovat ylpeyttä siitä, että olemme syntyneet juuri suomalaisiksi. Suomalaisuus on melko harvinaista, joten se on muiden mielestä yleensä kiinnostavaa. Lisäksi mikään ei ilahduta suomalaista enemmän kuin se, että toisen kulttuurin edustaja tietää Marimekon, Muumit, revontulet, joulupukin, salmiakin ja monta muuta juttua pikkuriikkisestä Suomesta.

7. Kieli

Osaan yhden maailman vaikeimmista kielistä. Suomalaisessa kieliopissa ei nimittäin ole mitään järkeä! Poikkeuksia ja sääntömuunnelmia on tuhat, ja raukkaparat ulkomaalaiset joutuvat opettelemaan ne kaikki. Suomalaisella kaikki tulee luonnostaan. Ja kun suomalainen puhuu suomea ulkomailla, sinulla on käytössäsi yksi maailman parhaista salakielistä. On vain hyvin pieni mahdollisuus, että toiset ymmärtävät mitä sanot. Voit rauhassa kommentoida vastaantulevan kukkahattutädin tyyliä – kunhan et tee sitä Ruotsissa, koska Ruotsissa on yllättävän paljon suomenkielentaitoisia vastaantulijoita.

8. Sijainti

Suomi saattaa olla Euroopan kauimmaisessa nurkassa, mutta se on osa Schengen-aluetta ja matkustaminen muihin Euroopan maihin on luvattoman helppoa. Eikä se Venäjällekään meneminen niin kovin vaikeaa ole.

9. Leipä

Ruisleipääääääää! Saksalainenkin leipä on hyvää, mutta Suomen ruokakauppojen leipähylly päihittää kyllä maailman kaikki leipähyllyt. Kuolen varmaan valinnanvaikeuteen kun tulen takaisin. Tosin onhan täällä Japanissakin valinnanvaraa, on valkoista paahtoleipää, vähän vähemmän vaaleaa paahtoleipää, eri valmistajien paahtoleipää, sitä hienompaa paahtoleipää ja sitten sitä vähän huonompaa paahtoleipää. Tahtoo RUISLEIPÄÄÄÄÄ!

10. Suomalainen luonne

Sen kummemmin suomalaisiin stereotypioihin menemättä, suomalainen suoruus on ihan kiva juttu. Samoin se sisu, kun hammasta purren pyritään hoitamaan omat asiat ja muut ihmiset jopa antavat yrittää rauhassa. Ja jopa suomalainen jöröys on toisinaan ihan huvittavaa, vaikka pidänkin jonkin verran enemmän puheliaista ihmisistä (ei sillä että niitä täältä Japanistakaan kovin paljon löytyisi, haha).

+ Suomen historia

Suomen historia on malliesimerkki siitä, että aina ei voi mennä niin kuin Strömsössä. Aina kun opiskelen Suomen historiaa, saan muistutuksen siitä, että on paljon asioita, joista olla kiitollinen menneille sukupolville. Huonoistakin ajoista pääsee yli sisulla ja vaikka kaikki tuntuukin surkealta, kovat ja epäreilut ajat voivat kääntyä voitoksi tulevaisuudessa.

Näillä puheilla, hyvää itsenäisyyspäivää kaikille sinne Suomeen!

Only hate the road when you’re missing home

Puolitoista kuukautta blogihiljaisuutta ja äkkiä huomaan, että on marraskuun viimeinen päivä, enkä ole kirjoittanut mitään lokakuun puolenvälin jälkeen.

Syitä on kolme: tavalliseksi arjeksi muuttunut elämä, kasvava koti-ikävä ja masentavan marraskuun väsymys.

Kun uusi ja jännä vaihtuu arkipäiväiseksi

Edellisen blogipostauksen tienoilla lokakuun puolivälissä huomasin, että elämästä Japanissa on tullut arkea. Jokainen päivä kuluu totutulla kaavalla: menen aamulla kouluun, hengaan siellä töihin saakka ja palaan kotiin. Päivinä, jolloin ei ole töitä, tulen kotiin ja juoruan keittiössä ihanien asuntolan ihmisten kanssa, juon teetä ja katselen sateen rummutusta pihalla. Nyt syksyn tullen sateisia päiviä on paljon, ja ne vielä lisääntyvät talvea kohti mennessä.

Uusia asioita, joista kirjoittaa blogiin, on vähemmän kuin keväällä ja kesällä. Olen edelleen reissannut ja nähnyt kaikenlaista, mutta kaikkeen on tullua arkipäiväisen harmaa sävy, eikä intoa ja motivaatiota uuden tekemiseen riitä niin paljon kuin aiemmin.

Mutta on rutinoitumisesta ollut paljon iloakin. Nyt pystyn katsomaan Japania täällä asuvan ihmisen silmin puolueettomasti, enkä päättömästi Japaniin rakastuneen turistin silmin. Pidän edelleen Japanista todella paljon, mutta maa alkaa näyttää minulle myös kääntöpuoliaan.

Yhtenä aamuna nousin aamun ensimmäiseen metroon Tokiosta kohti kotia, koska missasin edellisenä iltana viimeisen junan. Aamun metrossa oli hyvin väsynyt japanilainen valkokaulustyöläinen, joka ensin nukahti vähäksi aikaa seisaalleen ja tiputti kantamansa tavarat metron lattialle. Mies keräsi tavaransa, ja matka jatkui parin metropysäkin verran. Sitten mies nukahti uudelleen ja kaatui lattialle.

Japanilaisten kanssamatkustajien reaktio: nopea vilkaisu ja täydellinen välinpitämättömyys. Seuraavalla pysäkillä pois jäävät harppasivat lattialla kuukahtaneen miehen yli ja näyttivät siltä, ettei kiinnostanut paskaakaan, vaikka mies olisi lyönyt päänsä kovaakin lattiaan.

Loppupeleissä olin ainoa, joka kysyi mieheltä, onko kaikki okei, mutta minunkin päätepysäkkini tuli ja japanilaisen välinpitämättömyyden tartuttamana jätin miehen asemavirkailijoiden huolehdittavaksi. Asia, joka ei edelleenkään saa minua kovinkaan ylpeäksi itsestäni.

Myöhemmin olen saanut japanilaisilta vastauksen, että Tokio suurkaupunkina on vähän erikoistapaus, koska pienempien paikkojen ihmiset käyttäytyvät eri tavalla kuin Tokion kylmän välinpitämättömät raskaan työn raatajat. Mutta silti, vaikka olisin Suomessa pääkaupunkiseudulla, uskon, että siellä olisi aina joku, joka kysyisi, onko kaatunut henkilö kunnossa.

Ehkä yllätyin niin paljon japanilaisten välinpitämättömyydestä, koska tähän asti vaikutelmani japanilaisista on huolehtiva, muiden ihmisten tunteita ajatteleva stereotyyppi. Japanilaiset ovat ystävällisiä, omalla kustannuksella muiden etua ajattelevaa kansaa. Ja useimmiten ihmiset ovatkin ylitsevuotavan ystävällisiä, mutta on myös niitä hetkiä, kun edes maailman ystävällisimpiin lukeutuva kansa ei jaksa välittää muiden pärjäämisestä. Tajutakseen tämän täytyy vain osua japanilaisuuden varjopuoleen, aamun hämäriin tunteihin, kun ihmiset ovat väsyneitä päivittäiseen työntekoon, ylitöihin ja firman juominkeihin.

Ihana, kamala koti-ikävä

Ehkä osittain rutinoitumisen myötä olen alkanut ikävöidä kotiin. Jo kesällä huomasin vähän koti-ikävää, mutta nyt syksyn pimeinä päivinä tunne on vain voimistunut. Lokakuun puolestavälistä aina marraskuulle saakka olen palannut ajatuksissani Suomeen, eikä kimmokkeeksi tarvita kuin ihan pieniä juttuja, kuten kahvin tuoksua, viileäää syysilmaa tai kuultua joululaulun pätkää kaupassa. Kaipaan kotia jopa siihen pisteeseen asti, että lasken viikkoja paluuseen.

Osittain kaipaan helppoa elämää, koska Japanissa eläminen vaatii päivittäin melko lailla enemmän hommaa kuin koti-Suomessa. Ihan päivittäisiin pikkujuttuihin kuten toimittamattoman postipaketin uudelleentoimitukseen saa nähdä luvattoman paljon vaivaa. Suurin syy koti-ikävään on kuitenkin se, että haluan lähteä poikkeamaan perheen luona, ystävillä teellä ja juoruta kunnolla suomen kielellä. Kaipaan sitä, että asun lähellä kaikkia ihania ihmisiä, koska poikkeaminen viikonloppureissulle tai illaksi kylään on niin helppoa.

Toisaalta, koti-ikäväkin on sellainen tunne, josta olen todella kiitollinen. Jos olisin lähtenyt kotiin puolen vuoden vaihto-opiskelun jälkeen, olisin jäänyt ikävöimään Japania. Nyt kun olen täällä vuoden, olen huomannut, kuinka paljon arvostan pieniäkin asioita Suomessa. Kotiin palaaminen on alkanut houkuttaa, ja se motivoi minua kirjoittamaan työhakemuksia, jotta saan töitä ensi vuonna kun oikeasti palaan. Ja koti-ikävän ansiota on se, että sain paluulipun Suomeen ostettua. Palaan kotiin perjantaina 13. helmikuuta, mitä olen kyllä kuulutellut ihan urakalla tässä viime aikoina. :D

Odotan puoliksi kauhulla ja puoliksi innolla kotiinpaluun päivää, koska tiedän että vetistelen kuin Niagara sekä lähtiessäni täältä että rantautuessani Suomen maankamaralle. Tuntuu kurjalta, että pitää sanoa hyvästit niin monille ihmisille, joita ei välttämättä näe enää koskaan tai vasta vuosien päästä, mutta tuntuu samalla ihanalta palata kotiin.

Masentava marraskuu ja motivaatiopula

Vielä viimeiseksi yksi syy, miksi en ole pahemmin kirjoittanut blogia tässä kuussa: marraskuumasennus. Ei mitään vakavaa, mutta jokavuotinen marraskuun pimeys saa minut menettämään motivaation kaikkeen ihan täysin. Suoraan sanottuna vihaan marraskuuta.

Ensi viikolla olisi luvassa japanin kielen tasokoe, johon en ole lukenut lainkaan. Motivaatio on nollissa, ja teen nippa nappa pakolliset hommat. Lisäksi minulla on viime viikkoina ollut paljon töitä, koska teen edelleen kolmea työtä opiskeluni ohella. Pakko myöntää että se välillä vähän rokottaa opiskelusta, mutta nyt joulukuussa minulla on luvassa vain nelisen kertaa töitä, joten aikaa jää muuhunkin (kuten reissaamiseen Hong Kongiin ja Koreaan!).

Muut Green Housen ihmiset onneksi lievittivät marraskuun masentavaa kylmyyttä sillä, että tänne pihistettiin kotatsu Ryuugakusei Kaikanilta. Kotatsu on matala pöytä, jonka päälle heitetään peitto ja pöydän alla oleva lämmitin pitää lämmön peiton alla. Mikään ei ole parempaa kuin istua jalat kotatsun lämmössä, ryystää teetä, juoruta ja katsoa telkkarista hämäriä japanilaisia draamoja. Asia, josta olen nykyään tosi kiitollinen on se, että asuntola on täynnä mahtavaa porukkaa, jonka seurassa viettää aikaa silloin, kun olo ei tunnu epäsosiaaliselta.

Myös tiistain synttärit vietän Green Housen ihmisten kanssa talvi-matsurissa (eräänlainen festivaali) Chichibussa, joten tiedossa on kiva päivä.  Eikä tarvitse ajatella, että taas sitä yksi vuosi kului siivillä.

Muita kuulumisia

Kirjoittelen myöhemmin vähän kohokohtia parin viime kuukauden ajalta (minulla on ihan oikeasti tuolla arkistoissa luonnos kirjoitettuna lokakuun tapahtumista, uskokaa tai älkää), mutta sitä ennen viime viikkojen mainitsemisen arvoisia juttuja.

Annika oli täällä käymässä parin viime viikon aikana ja lievittämässä haluani juoruta suomeksi. Laittelen vähän kuvia ja kaikkea myöhemmin, mutta tällä erää haluan kuitata asian vain kiitoksella. Kiitti Annika kun kävit ja pärjäile siellä kylmässä Suomessa! :)

Toinen juttu on se, että olen keksinyt taas luovia keinoja tienata rahaa helposti. Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyön keskus CIMO haki kuvia vaihto-opiskelusta maailmalla, joten bongasin 150 euron palkkatarjouksen ja laittelin joitakin kuvia järjestölle. Ja kyllä, vastaukseksi tuli, että järjestö ostaa minulta kaksi täällä otettua kuvaa! Tili laulaa, kun saan kuvista 300 euron palkkion. Nice.

Mutta joo, tällä kertaa ei muuta. Myöhemmin tosiaan enemmän kuvia ja tekstiä noista tehdyistä jutuista kuten Kioton, Naran ja Osakan reissusta marraskuun alussa. Sitä ennen täytyy varmaan hoitaa pari koulu- ja työjuttua ensi viikoksi. Voi olla että tulee taas laiska sunnuntai, mutta ehkä viikon ainoan kotipäivän voi käyttää tekemättä mitään. ;)

Japanilaistuminen – puolesta ja vastaan

Sekalaisia ajatuksia elämästä Japanissa.

16 asiaa, jotka saavat minut tuntemaan oloni japanilaiseksi

1. Koulupäivät, jotka kestävät aamuyhdeksästä iltakuuteen, minkä jälkeen jäädään vielä yliopistolle tappamaan aikaa tai mennään yhdessä johonkin syömään.

2. Oman benton väsääminen seuraavaa koulupäivää varten.

3. Se kotiinpaluun hetki, kun oven sulkeutuessa yläkerrasta kuuluu ”Okaeri!” (tervetuloa takaisin kotiin) Ja tietysti se, kun alkaa itse sanoa ”Tadaima!” (olen kotona).

4. Löntysteleminen pitkin asuntolaa omilla kotilipsuilla.

5. Juoma-automaattiriippuvuus. Kun juoma-automaatteja on kaikkialla, niistä tulee ostettua teetä, kahvia, mehua, vettä… melkein joka päivä.

6. Laukusta löytyy aina paketti nenäliinoja.

7. …ja pieni pyyhe, koska kaikissa vessoissa ei ole kuivaimia.

8. Se hetki, kun huomaa refleksistä laittavansa vessapytyn lorinaäänen päälle (koska niin tekee kaikki häveliäät japanilaisetkin).

9. Tunne siitä, että avonainen ja hihaton toppi on liian paljastava, mutta lyhyet mikrosortsit sen sijaan ihan normaali valinta.

10. Pitkähihaisen ja farkkujen pukeminen päivinä, jolloin lämpötila tippuu alle 25 asteen.

11. Kun suomea puhuessa aikoo sanoa kuukauden nimen, mutta päätyy sanomaan numeron ja kuukauden. Tammikuusta tulee ykköskuukausi ja elokuusta kasikuukausi, koska suomalaisten kuukausien nimet ovat liian vaikeita muistaa.

12. Tilanteet, joissa ensimmäinen mieleen tuleva sana on japania, eikä suomen tai englannin kielen käännös muistu mieleen lainkaan.

13. Söpön tavaran hamstraaminen.

14. Opiskeleminen jotain tiettyä valtakunnallista koetta varten.

15. Älypuhelimen näprääminen kaikkialla (tämä taitaa tosin olla ihan kansainvälinen piirre).

16. Kumartelu tervehtiessä, kumartelu puhetta pitäessä, kumartelu siellä ja kumartelu täällä. Kumartaminen on tarttuva osa japanilaista kulttuuria.

9 asiaa, joiden takia minusta ei koskaan tule japanilaista

1. Erottuminen joukosta. Minut tunnistaa ulkomaalaiseksi, vaikka olisin asunut täällä 50 vuotta. Olen pitkä ja pistän silmään, joten normaali elämä ilman erityishuomiota on käytännössä mahdotonta (paitsi ehkä Tokiossa, jossa ulkomaalaisia on enemmän).

2. Kieli. Vaikka kuinka oppiikin lisää, japanin kieli on silti loputon työmaa. Natiivin lailla puhuminen vaatii älyttömästi vaivannäköä, etten luultavasti koskaan jaksa opiskella niin paljon.

3. Tarve olla suorasukainen suomalainen, joka sanoo mitä ajattelee, lähtee kotiin kun tuntuu siltä ja suuttuu, kun on paha päivä.

4. Se, että Japanissa kassan myyjää ei tarvitse tervehtiä tai kiittää, mikä tuntuu tosi oudolta. Asiakas on kuningas, mutta en aio koskaan luopua suomalaisesta tavastani kiittää myyjää. Ihminen tarvitsee kiitosta, vaikka palveleminen kuuluisikin työnkuvaan.

5. Haluan tehdä asiat itse. Se asia, missä japanilaiset eivät ole kovin hyviä, on toisten ihmisten kykyihin luottaminen. Kaikki tehdään valmiiksi, ja vielä korostetusti, jos kyseessä on ulkomaalainen. Samoin koulussa opiskelijoiden ei juurikaan anneta ajatella itse.

6. Haluan kunnon leipää. Ihan oikeasti. Täällä myytävä vehnäpulla alkaa tulla korvista ulos, eikä kaupoissa edes myydä mitään muuta. ;_____;

7. Juuret Suomessa. Perhe ja ystävät ovat maapallon toisella puolella, joten täysin japanilaistuminen on mahdoton ajatus. Samoin olen alkanut huomata sen, että olen ylpeä suomalaisuudestani. Suomi kuuluu maailman kärkimaihin koulutuksessa, Suomessa on maailman parhaat leivät, suomalaisten kanssa on helppo hoitaa asioita, naiset ovat tasaveroisia miesten kanssa ja suomalainen passi on yksi parhaita maailmassa, koska sillä pääsee lähes mihin tahansa maahan. En ole joutunut vielä kertaakaan häpeämään sitä, että olen juuri suomalainen, ja suomalaisena aion pysyäkin.

Myöhemmin taas vähän kuulumisia. Viime aikoina arki on alkanut puolen vuoden jälkeen maistua ihan kunnolla arjelta. Vaikka kaikenlaisia mielenkiintoisia menemisiä on ollut edelleenkin, tuntuu ihan siltä, että olen asunut täällä riittävän kauan tietääkseni millaista on tasainen japanilainen arki.

Matkakertomuksia