Only hate the road when you’re missing home

Puolitoista kuukautta blogihiljaisuutta ja äkkiä huomaan, että on marraskuun viimeinen päivä, enkä ole kirjoittanut mitään lokakuun puolenvälin jälkeen.

Syitä on kolme: tavalliseksi arjeksi muuttunut elämä, kasvava koti-ikävä ja masentavan marraskuun väsymys.

Kun uusi ja jännä vaihtuu arkipäiväiseksi

Edellisen blogipostauksen tienoilla lokakuun puolivälissä huomasin, että elämästä Japanissa on tullut arkea. Jokainen päivä kuluu totutulla kaavalla: menen aamulla kouluun, hengaan siellä töihin saakka ja palaan kotiin. Päivinä, jolloin ei ole töitä, tulen kotiin ja juoruan keittiössä ihanien asuntolan ihmisten kanssa, juon teetä ja katselen sateen rummutusta pihalla. Nyt syksyn tullen sateisia päiviä on paljon, ja ne vielä lisääntyvät talvea kohti mennessä.

Uusia asioita, joista kirjoittaa blogiin, on vähemmän kuin keväällä ja kesällä. Olen edelleen reissannut ja nähnyt kaikenlaista, mutta kaikkeen on tullua arkipäiväisen harmaa sävy, eikä intoa ja motivaatiota uuden tekemiseen riitä niin paljon kuin aiemmin.

Mutta on rutinoitumisesta ollut paljon iloakin. Nyt pystyn katsomaan Japania täällä asuvan ihmisen silmin puolueettomasti, enkä päättömästi Japaniin rakastuneen turistin silmin. Pidän edelleen Japanista todella paljon, mutta maa alkaa näyttää minulle myös kääntöpuoliaan.

Yhtenä aamuna nousin aamun ensimmäiseen metroon Tokiosta kohti kotia, koska missasin edellisenä iltana viimeisen junan. Aamun metrossa oli hyvin väsynyt japanilainen valkokaulustyöläinen, joka ensin nukahti vähäksi aikaa seisaalleen ja tiputti kantamansa tavarat metron lattialle. Mies keräsi tavaransa, ja matka jatkui parin metropysäkin verran. Sitten mies nukahti uudelleen ja kaatui lattialle.

Japanilaisten kanssamatkustajien reaktio: nopea vilkaisu ja täydellinen välinpitämättömyys. Seuraavalla pysäkillä pois jäävät harppasivat lattialla kuukahtaneen miehen yli ja näyttivät siltä, ettei kiinnostanut paskaakaan, vaikka mies olisi lyönyt päänsä kovaakin lattiaan.

Loppupeleissä olin ainoa, joka kysyi mieheltä, onko kaikki okei, mutta minunkin päätepysäkkini tuli ja japanilaisen välinpitämättömyyden tartuttamana jätin miehen asemavirkailijoiden huolehdittavaksi. Asia, joka ei edelleenkään saa minua kovinkaan ylpeäksi itsestäni.

Myöhemmin olen saanut japanilaisilta vastauksen, että Tokio suurkaupunkina on vähän erikoistapaus, koska pienempien paikkojen ihmiset käyttäytyvät eri tavalla kuin Tokion kylmän välinpitämättömät raskaan työn raatajat. Mutta silti, vaikka olisin Suomessa pääkaupunkiseudulla, uskon, että siellä olisi aina joku, joka kysyisi, onko kaatunut henkilö kunnossa.

Ehkä yllätyin niin paljon japanilaisten välinpitämättömyydestä, koska tähän asti vaikutelmani japanilaisista on huolehtiva, muiden ihmisten tunteita ajatteleva stereotyyppi. Japanilaiset ovat ystävällisiä, omalla kustannuksella muiden etua ajattelevaa kansaa. Ja useimmiten ihmiset ovatkin ylitsevuotavan ystävällisiä, mutta on myös niitä hetkiä, kun edes maailman ystävällisimpiin lukeutuva kansa ei jaksa välittää muiden pärjäämisestä. Tajutakseen tämän täytyy vain osua japanilaisuuden varjopuoleen, aamun hämäriin tunteihin, kun ihmiset ovat väsyneitä päivittäiseen työntekoon, ylitöihin ja firman juominkeihin.

Ihana, kamala koti-ikävä

Ehkä osittain rutinoitumisen myötä olen alkanut ikävöidä kotiin. Jo kesällä huomasin vähän koti-ikävää, mutta nyt syksyn pimeinä päivinä tunne on vain voimistunut. Lokakuun puolestavälistä aina marraskuulle saakka olen palannut ajatuksissani Suomeen, eikä kimmokkeeksi tarvita kuin ihan pieniä juttuja, kuten kahvin tuoksua, viileäää syysilmaa tai kuultua joululaulun pätkää kaupassa. Kaipaan kotia jopa siihen pisteeseen asti, että lasken viikkoja paluuseen.

Osittain kaipaan helppoa elämää, koska Japanissa eläminen vaatii päivittäin melko lailla enemmän hommaa kuin koti-Suomessa. Ihan päivittäisiin pikkujuttuihin kuten toimittamattoman postipaketin uudelleentoimitukseen saa nähdä luvattoman paljon vaivaa. Suurin syy koti-ikävään on kuitenkin se, että haluan lähteä poikkeamaan perheen luona, ystävillä teellä ja juoruta kunnolla suomen kielellä. Kaipaan sitä, että asun lähellä kaikkia ihania ihmisiä, koska poikkeaminen viikonloppureissulle tai illaksi kylään on niin helppoa.

Toisaalta, koti-ikäväkin on sellainen tunne, josta olen todella kiitollinen. Jos olisin lähtenyt kotiin puolen vuoden vaihto-opiskelun jälkeen, olisin jäänyt ikävöimään Japania. Nyt kun olen täällä vuoden, olen huomannut, kuinka paljon arvostan pieniäkin asioita Suomessa. Kotiin palaaminen on alkanut houkuttaa, ja se motivoi minua kirjoittamaan työhakemuksia, jotta saan töitä ensi vuonna kun oikeasti palaan. Ja koti-ikävän ansiota on se, että sain paluulipun Suomeen ostettua. Palaan kotiin perjantaina 13. helmikuuta, mitä olen kyllä kuulutellut ihan urakalla tässä viime aikoina. :D

Odotan puoliksi kauhulla ja puoliksi innolla kotiinpaluun päivää, koska tiedän että vetistelen kuin Niagara sekä lähtiessäni täältä että rantautuessani Suomen maankamaralle. Tuntuu kurjalta, että pitää sanoa hyvästit niin monille ihmisille, joita ei välttämättä näe enää koskaan tai vasta vuosien päästä, mutta tuntuu samalla ihanalta palata kotiin.

Masentava marraskuu ja motivaatiopula

Vielä viimeiseksi yksi syy, miksi en ole pahemmin kirjoittanut blogia tässä kuussa: marraskuumasennus. Ei mitään vakavaa, mutta jokavuotinen marraskuun pimeys saa minut menettämään motivaation kaikkeen ihan täysin. Suoraan sanottuna vihaan marraskuuta.

Ensi viikolla olisi luvassa japanin kielen tasokoe, johon en ole lukenut lainkaan. Motivaatio on nollissa, ja teen nippa nappa pakolliset hommat. Lisäksi minulla on viime viikkoina ollut paljon töitä, koska teen edelleen kolmea työtä opiskeluni ohella. Pakko myöntää että se välillä vähän rokottaa opiskelusta, mutta nyt joulukuussa minulla on luvassa vain nelisen kertaa töitä, joten aikaa jää muuhunkin (kuten reissaamiseen Hong Kongiin ja Koreaan!).

Muut Green Housen ihmiset onneksi lievittivät marraskuun masentavaa kylmyyttä sillä, että tänne pihistettiin kotatsu Ryuugakusei Kaikanilta. Kotatsu on matala pöytä, jonka päälle heitetään peitto ja pöydän alla oleva lämmitin pitää lämmön peiton alla. Mikään ei ole parempaa kuin istua jalat kotatsun lämmössä, ryystää teetä, juoruta ja katsoa telkkarista hämäriä japanilaisia draamoja. Asia, josta olen nykyään tosi kiitollinen on se, että asuntola on täynnä mahtavaa porukkaa, jonka seurassa viettää aikaa silloin, kun olo ei tunnu epäsosiaaliselta.

Myös tiistain synttärit vietän Green Housen ihmisten kanssa talvi-matsurissa (eräänlainen festivaali) Chichibussa, joten tiedossa on kiva päivä.  Eikä tarvitse ajatella, että taas sitä yksi vuosi kului siivillä.

Muita kuulumisia

Kirjoittelen myöhemmin vähän kohokohtia parin viime kuukauden ajalta (minulla on ihan oikeasti tuolla arkistoissa luonnos kirjoitettuna lokakuun tapahtumista, uskokaa tai älkää), mutta sitä ennen viime viikkojen mainitsemisen arvoisia juttuja.

Annika oli täällä käymässä parin viime viikon aikana ja lievittämässä haluani juoruta suomeksi. Laittelen vähän kuvia ja kaikkea myöhemmin, mutta tällä erää haluan kuitata asian vain kiitoksella. Kiitti Annika kun kävit ja pärjäile siellä kylmässä Suomessa! :)

Toinen juttu on se, että olen keksinyt taas luovia keinoja tienata rahaa helposti. Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyön keskus CIMO haki kuvia vaihto-opiskelusta maailmalla, joten bongasin 150 euron palkkatarjouksen ja laittelin joitakin kuvia järjestölle. Ja kyllä, vastaukseksi tuli, että järjestö ostaa minulta kaksi täällä otettua kuvaa! Tili laulaa, kun saan kuvista 300 euron palkkion. Nice.

Mutta joo, tällä kertaa ei muuta. Myöhemmin tosiaan enemmän kuvia ja tekstiä noista tehdyistä jutuista kuten Kioton, Naran ja Osakan reissusta marraskuun alussa. Sitä ennen täytyy varmaan hoitaa pari koulu- ja työjuttua ensi viikoksi. Voi olla että tulee taas laiska sunnuntai, mutta ehkä viikon ainoan kotipäivän voi käyttää tekemättä mitään. ;)

Mainokset