Makumatkalla Japanissa

Aika rientää käsittämätöntä tahtia kun on hauskaa. Tuntuu, kuin ajan käsityskin olisi täällä Japanissa eri kuin Suomessa. Koko ajan tuntuu siltä, että viikot virtaavat ohi huomaamatta. Jotenkin ajankululle ei vain mahda mitään, se vain häviää johonkin. Mystistä.

Mutta joo, nyt minun pitäisi olla nukkumassa, koska pitkän Yokohamassa vietetyn päivän jälkeen väsyttää ja kellokin on jo yli yhden. Silti, olen ollut niin kauan kirjoittamatta tänne, että juttuja alkaa kasaantua liikaa.

大使館 Eurovaalit ja Suomen suurlähetystö

Käytiin Minnan kanssa täyttämässä kansalaisvelvollisuutemme ja suunnattiin perjantaina 16. toukokuuta Tokiossa olevaan Suomen suurlähetystöön äänestämään. Saatiin matkaseuraksi aiemmissakin postauksissa esiintyneet kaksi herrasmiestä, eli kiinalainen vaihtari ja japanilainen paikallinen, joka toimi oppaana. Äänestäessä tosin jätettiin pojat suurlähetystön porttien ulkopuolelle odottamaan, koska oletettiin, että suurlähetystössä numeron raapustamiseen menee ehkä korkeintaan pari minuuttia.

Noh, numeron raapustamiseen paperilapulle meni ihan tosissaankin vain pari minuuttia. Mutta koska oltiin Suomen suurlähetystössä ja siellä puhutaan mitäpä muutakaan kuin suomea, niin juututtiin tietysti suustamme kiinni. Ääniä vastaanottaneista kahdesta naisesta toinen oli suomalainen ja toinen oli japanilainen, joka oli asunut vain viisi vuotta Suomessa ja puhui uskomatonta suomea. Luulin oikeasti, että kyseinen nainen oli syntyperäinen suomalainen! Vähän tuli lisämotivaatiota japanin opiskeluunkin, kun huomasi, että suomen kielenkin oppii niin hyvin viidessä vuodessa.

Puhuttiin muun muassa japanilaisen koulutuksen ja suomalaisen koulutuksen eroista, siitä miksi suurin osa japanilaisista ei osaa tai halua puhua englantia ja muutenkin kulttuurieroista. Suomalaisilla on yleensä samanlainen katsantokanta täkäläiseen elämään, joten juttutuokio oli todella hauska. Niin hauska, että suurlähetystössä kesti aika paljon kauemmin kuin äänestys olisi oikeasti vaatinut, joten pojat saivat odottaa aaaaika kauan ulkona. Hups.

Äänestämisen jälkeen suunnattiin ostamaan paikallista erikoisuutta, eli ranskalaisia ja superhyvää dippiä. Syötiin eväämme puistossa, juteltiin ja kuunneltiin ohi kuljeskelevien ulkomaalaisten jutustelua. Ulkomaalaisia on Tokion Minami-Azabussa paljon, koska suurlähetystöt tuntuvat olevan enimmäkseen yhdessä kaupunginosassa. Suomen suurlähetystö oli aika vaatimation esimerkiksi verrattuna Marokon suurlähetystöön, mutta Suomen lähetystökin oli omalla tavallaan viihtyisä. :D

Sitten vielä lopuksi kuvia, että päästään seuraavaan juttuun ja joskus nukkumaan.

Also, thanks to Hiroki for taking the photos in Minami-Azabu!

photo2 photo3

七大学大会 Taido-kilpailut

Seuraava päivä, eli lauantai 18. toukokuuta kului kokonaan Saitaman alueella järjestetyissä taido-kilpailuissa. Kyseessä oli ekavuotisille harrastajille tarkoitetut harjoituskilpailut, joten meno oli leppoisaa ja uusia tuttavuuksia kertyi niin paljon, että unohdin ison osan nimistä jo ennen kisojen loppua.

Kisoihin osallistui Tokion alueelta seitsemän yliopistoa, joista osanottajamäärältään yksi pienimmistä oli meidän edustamamme Daito Bunka. Daitolla on pitkät perinteet taidossa, mutta ilmeisesti harrastajamäärä on vähän laskenut loistoajoista.

Kisapäivä venähti tosi pitkäksi. Lähdin joskus seiskan aikaan aamulla asuntolalta ja palasin ysin aikaan illalla kotiin. Kisoissa oli kyllä sitäkin hauskempaa, koska kyseessä oli tosiaankin aika leikkimielinen turnaus, jossa näytettiin lähinnä lajin hienouksia uusille harrastajille.

Otteluiden ja hokeiden (kisoissa esitetty ennalta määrätty liikkumissarja) jälkeen vietimme esimerkiksi kaksi tuntia pelaten peliä, jossa piti varastaa vastustajatiimin vöissä roikkuneita pyyhkeitä. Tuli melkein ala-asteajat mieleen, paitsi ettei ala-asteella kukaan yrittänyt viedä pyyhettä tekemällä ensin kärrynpyörän tai väistää pyyhkeenvientiä kuperkeikalla. Ylempivöiset taidokat olivat niin taitavia, että iski taas vyökateus!

若葉での寿司 Sushin syöntiä Wakabassa

Lauantaina 24. päivä toukokuuta suunnattiin perinteiseksi käyneellä porukalla syömään sushia melko lähellä sijaitsevaan Wakaban kaupunkiin. Mukana oli siis kolme Hitsujiyama-puistossa ollutta opiskelijaa (kaksi japanilaista ja yksi kiinalainen) plus yksi uusi tyttö saman aseman läheltä kuin missä asuntolani sijaitsee.

Kyseessä oli pyörivän sushin paikka, jossa tilatut sushit ilmestyivät hihnalle ja hinnoittelu meni lautasten määrän mukaan. Ruoka oli herkullista ja seura mahtavaa, joten ilta kului siivillä.

Olen onnistunut tottumaan kaikkeen japanilaiseen ruokaan siinä määrin, että sushikin on nykyään tosi hyvää. Suomessa olin aika varma siitä, että tulen inhoamaan japanilaista ruokaa, koska en pitänyt merilevästä tai soijasta lainkaan. Ne eivät edelleenkään kuulu suosikkeihini, mutta en inhoakaan niitä enää.

Suosikkini susheista on makeaan tofurullaan kääritty inarisushi. Jostain syystä sen kertominen aiheuttaa aina hilpeyttä keskustelukumppaneissa. Ilmeisesti on aika harvinaista pitää juuri makeasta sushista, kun tarjolla on röykkiöittäin hyviä kala-, katkarapu-, mustekalasusheja. Mutta ehkä juuri merenelävien puuttumisen vuoksi pidän eniten inarisushista.

photo1(Hieno kuvarajaus kunniaan. Omasta päästä puolet pois. :D)

茶道 Teeseremonia

Sunnuntaina 25. päivä osallistuin muiden vaihtareiden kanssa Daito Bunkan yliopiston opettajien järjestämään teeseremoniaan. Koska rakastan täkäläistä macha-teetä, teeseremonia oli hieno kokemus. Seizassa istuminen (täkäläinen perinteinen istumistyyli, jossa istutaan käytännössä jalkojen päällä) tappoi jalkani, mutta onneksi tulee vähän treenattua seizaa taido-harkoissakin. Plus teeseremoniassa on paljon sellaisia toimintamalleja, joissa ei tunnu olevan mitään järkeä, mutta kai perinteiset jutut eivät avaudu enää kunnolla nykypäivän ihmisille, varsinkaan ulkomaalaisille.

Teeseremonia avautuu luultavasti parhaiten laittamalla kuvia ja jättämällä selostuksen päiville, jolloin ajatuskin juoksee paremmin.

photo2 photo3 photo4Ylemmissä kuvissa oleva violetti juttu on muuten japanilainen perinteinen makeinen, jonka muotoa ja väriä vaihdellaan sen mukaan, mikä vuodenaika on kyseessä. Violetti kukka oli muistaakseni kevään makeinen, vaikka teeseremonian aikana oli kolmisenkymmentä astetta lämmintä ja suomalainen luokittelee sellaisen sään automaattisesti kesän aluksi.

横浜 Yokohama

Ja vihdoin viime aikojen kohokohdissa päästään tähän päivään. Tänään siis suuntasimme porukalla Yokohamaan, jonne junalla kestää parisen tuntia Saitamasta. Reissu oli todellakin pitkän junamatkan arvoinen, ja tänne saapumiseni jälkeen näin ekaa kertaa meren! Oli aika likainen, mutta meri silti!

Selostus kuvien kanssa, koska armoton väsy uhkaa johdonmukaista suomen kielen kirjoittamista. Suomen kielen taitoni on muutenkin vähän ruostunut viime aikoina, koska käytän sitä ehkä kerran tai kaksi päivässä jutellessani Minnan kanssa.

IMG_3111 IMG_3122Nyt kun mietin tähänastisia reissuja, niin aika usein täällä lähdetään käymään jossain paikassa juuri ruuan takia. Paikalliset ruokaerikoisuudet ovat tavallisia, ja ruoka tuntuu olevan tosi iso osa japanilaista kulttuuria.

Tämänkin reissun todellinen tarkoitus taisi olla se, että oltiin oikeasti vain maistamassa kaikkea hyvää. Ei sillä, että minulla olisi mitään sit vastaan! Japani on niin täynnä hyvää ruokaa, etten halua palata Suomen epämääräisten perinneruokien pariin. XD

Sain suurta hupia tällä viikolla siitä, kun esittelin parille japanilaiselle suomalaisia perinneruokia, mustaa makkaraa ja mämmiä. Molemmat ova tummia ja näyttävät enemmän tai vähemmän arveluttavilta, joten sain kunnon naurut, kun japanilaiskaksikko oli tyylillä ”Voiko tota oikeesti syödä? Mitä, tarjotaanko sitä koulussakin?!”

Mutta joo, Yokohamassa vierailtiin China Townissa, joten japanilaisten erikoisuuksien sijaan vuorossa oli tietenkin kiinalaista ruokaa. Kiinalainen ruoka on melkein yhtä hyvää kuin japanilainen ruoka (paino sanalla melkein :D).

IMG_3128Joulupukki bongattu. Lämpöasteita yli 30, aurinko paistaa ja ollaan väärällä puolen maapalloa. Joulukoristeiden näköisiä valohärpäkkeitäkin tuntuu olevan joka puolella.

IMG_3131 IMG_3133 IMG_3145Japanilaiset ovat sekaisin kaikesta ylisöpöstä. Maskottejakin on kaikkialla, niin myös Yokohaman Yamashita-puistossa. Voin uskoa, että maskotin puku oli ihan sikamaisen kuuma.

IMG_3147 IMG_3153Meidän piti mennä käymään kuppinuudeli-museossa, mutta se ei enää myynyt lippuja silloin kun päästiin sinne asti. Otettiin siis kuvia ulkona ja jatkettiin kiertelyä Yokohaman lukuisissa muissa nähtävyyksissä.

IMG_3161 IMG_3162Niina! Pokemon-center bongattu! Ei menty sisälle, mutta otin kuvat ulkopuolelta, ihan vaan koska.

IMG_3168 IMG_3173Kun tuli pimeää, nousimme Yokohama-kierroksen päätteeksi yhteen Japanin korkeimmista rakennuksista, Landmark Toweriin. Näkymät olivat huikeat! Kameralla tunnelmaa oli vähän vaikeaa vangita, mutta voitte uskoa, että metropolin silmänkantamattomiin jatkuva valomeri on upeaa katsottavaa.

Ja taas voin sanoa, että takana on yksi päivä, joka päättyi liian nopeasti!

Jotta huominen päivä alkaa ihmisten aikaan, painelen nyt suorinta tietä nukkumaan. Yritän kirjoitella jotain vähän pohdiskelevampaakin Japanin kulttuurista, mutta nyt silmät eivät meinaa pysyä auki. Samoin laittelen niitä Orimattilan Sanomien juttuja, kunhan jaksan kaivaa ne jostain tiedostojeni syövereistä.

 

Mainokset

Kirje opiston ystäville

Heipsan!

Kuulin, että Joutsenon opistolla loppui koulu tänään. Tämä postaus ei siis olekaan normaali blogin vaihtopäiväkirja, vaan kirje teille mussukoille Joutseno-palleroisille.

Minun piti oikeastaan tehdä jonkinlainen kirjeentapainen jo silloin, kun olin Joutsenossa, mutta en saanut sitä aikaiseksi ennen lähtöä. Teen sen nyt, kun suurin osa teistä on suunnannut kohti kohti uusia haasteita ja jättänyt leppoisan (no joo, toisinaan ei edes niin kovin leppoisan :D) opistoelämän taakseen.

Se mistä halusin puhua jo opiston aikana, on asia nimeltään unelmat. Aika moni tuntui olevan enemmän tai vähemmän hukassa tulevaisuudensuunnitelmiensa kanssa. Toivottavasti tässä kevään aikana on selvinnyt, mihin kukin haluaa hakea. Ja jos ei vielä, ei hätää. Jos nyt ei ole selvää suunnitelmaa, sitä voi hioa matkalla. Pitää vain osata erottaa ne asiat, joita oikeasti haluaa tehdä niistä, joita tekee välttämättömyyden pakosta. Joskus joitain ikäviäkin asioita on pakko tehdä, mutta tärkeintä on olla jumittumatta niihin. Merkityksellistä on keskittyä niihin juttuihin, jotka voi luokitella haaveiksi tai jopa unelmiksi.

Minua pidetään yleisesti ylioptimistisena hörhönä, mutta olen oppinut, että sanoista ja ajatuksista tulee ennemmin tai myöhemmin totta. Jos sanoo olevansa huono jossakin, vakuuttaa helposti itselleenkin olevansa muita huonompi.  Jos sanoo, että jokin asia on mahdoton, siitä kasvaa usein suurempi este kuin se oikeasti onkaan. Sanoista tulee muuri teidän ja unelmienne tielle. Suurin osa elämän rajoituksista on olemassa vain ihmisten pään sisällä.

Älkää siis käyttäkö sanojanne väärin, sillä niillä on taipumus muuttua todellisuudeksi.

Ja kun sitten löydätte unelmanne, sanokaa se ääneen ja seuratkaa sitä. Myös haavelistat ovat hyvä juttu, koska niiden avulla on helpompi hahmottaa sitä, mitä elämältään haluaa. Tein itse haavelistan joskus vuonna 2009, ja satuin vilkaisemaan sitä ennen lähtöäni vaihtoon.

Yllättävä fakta on se, että olen toteuttanut haavelistalta melkein kolmasosan näiden viimeisen viiden vuoden aikana.

Interrail, laskettelun kokeileminen, opiskelu toimittajaksi, asuminen Japanissa… Jotkut haaveet saattavat toteutuessaan olla odotettua laimeampia, mutta useimpien eteen kannattaa todella nähdä vaivaa. Esimerkiksi laskettelusta totesin, että se ehdottomasti ei ole minun juttuni (tulin nenälläni mäen alas), mutta kaikki muut pienet ja suuret haaveet ovat nyt arvokkaita kokemuksia ja osa jokapäiväistä todellisuuttani. Jos ei yritä toteuttaa unelmiaan, ei voi tietää millainen todellisuus niistä olisi syntynyt. On parempi mennä ja yrittää hullujakin juttuja, kuin katkeroitua vanhana.

Unelmien lisäksi toinen juttu, josta halusin sanoa opistoaikoina, on itsevarmuus. Harmittavan monelta puuttui luottamus itseensä ja kykyihinsä. Voi olla, että olette vielä vähän hukassa itsenne kanssa, mutta luottakaa siihen, että te voitte ja osaatte ylittää itsenne ja muut, jos vain haluatte. Kun seurasin vuoden ajan Annikaa, opin sen, että vaivannäöllä on tosissaan merkitystä. Se sai minutkin yrittämään enemmän, enkä ole katunut sitä tultuani Japaniin. Jokainen japanin sana, kanji ja kielioppijuttu on tullut täällä käyttöön, ja oikeastaan toivon että olisin nähnyt vielä vähän enemmän vaivaa oppimiseni eteen.

Tunnistakaa siis heikkoutenne, mutta älkää antako niiden päihittää itseänne. On olemassa sanonta, että ihminen on vain niin vahva kuin asia, joka saa hänet hermostumaan. Kohdatkaa haasteet ennemmin mahdollisuuksina kuin esteinä, ja pian huomaatte itsevarmuudenkin karttuvan. Olen huomannut, että kauneimmat / komeimmat ihmiset ovat yleensä niitä, jotka kantavat itsensä itsevarmuudella. Eivät niinkään ne, jotka sopivat vallitseviin kauneuskäsityksiin.

Itsevarmoissa ihmisissä on vetovoimaa ehkä siksi, että tuntee itsekin voivansa tehdä melkein mitä tahansa.

Jeps, mutta näillä sanoilla onnea kevään pääsykoekoitoksiin! Nähkää vaivaa, luottakaa kykyihinne ja ylittäkää itsenne. Seuratkaa niin pieniä kuin suuriakin unelmia. Antakaa niiden viedä itseänne Suomessa ja maailmalla, niin että voidaan sitten tavata joskus tulevaisuudessa ja kertoa toisillemme tarinoita matkan varrelta. :)

ファイトー!

Riisiä ja sirkushuveja

Terveiset täältä yhä kiireisen elämän keskeltä. Jotenkin odottelin, että ekan kuukauden tai kahden jälkeen rytmi tasaantuu ja rauhoittuu, mutta näyttää siltä, että tekemistä tulee sitä enemmän, mitä pidemmälle tätä vaihtovuotta eletään. Alkaa tuntua jo kutakuinkin japanilaiselta, kun viiden tunnin unet ja kymmenen tunnin päivät yliopistolla on perussettiä. Siihen päälle ulkona syöminen porukalla, koska sitä harrastetaan täällä usein, ja vapaapäivinä hengaaminen kavereiden kanssa. Tietokonetuoli ei ehdi kulua istumalla, eikä sänkykään joudu kovalle rasitukselle. Minut tunnetaan täällä jo siitä, että näytän aina ihan jäätävän uniselta oppitunneilla, mut minkä sille mahtaa, kun silmät ei vaan pysy auki. Ehkä tänään menen aikaisin nukkumaan, kun kaikki läksyt on tehty huomiselle!

Mutta joo, edelleen on pidetty hauskaa kaikkien unettomien tuntien edestä. Tässä muutama poiminta viimeisen viikon ajalta.

富士急ハイランド FujiQ-huvipuisto

Minnalla oli täällä suomalaisia vieraita viime viikolla, ja päätettiin sen kunniaksi matkata Fuji-vuoren juurella sijaitsevaan huvipuistoon. Matkassa olivat siis minun lisäkseni Minna, amerikkalainen vaihtari Carleen ja kaksi Minnan suomalaista kaveria. Koska torstai on normaalisti koulupäivä, otin vähän omaa lomaa eli käytännössä lintsasin päivän tunnit. Oli hyvä syy, joten eipä oo ihan kovin paljon omatunto pistellyt. Skippaisin torstain tunnit vaikka sata kertaa uudestaan, jos vaan pääsisin kiertämään kaikki FujiQ:n vuoristoradat toiseen kertaan!

Matka Fuji-vuoren juurelle kesti reilun pari tuntia sählinkeineen, mutta kaikeksi onneksi huvipuistossa oli tosi vähän väkeä, koska Golden Week oli juuri ohi ja oli tavallinen arkipäivä. Suosituimpiinkin laitteisiin oli alle tunnin jono (mikä on Japanin mittapuulla mitättömän vähän), joten kerittiin kiertämään kaikki kolme isoa vuoristorataa, pari pienempää laitetta ja sitten viimeiseksi kastuttiin yhdessä Särkänniemen koskiseikkailua muistuttavassa vesiradassa. Minnan kaverit lähtivät aikaisemmin Tokiota kohti, mutta me Daito Bunkan ahkerat opiskelijat nautimme huvipuiston iloista sulkemisaikaan asti. Kaikki irti, mitä rahalla saa!

IMG_3082 IMG_3087 IMG_3089 IMG_3092 IMG_3093FujiQ:n erikoisuuksiin kuului muun muassa kahden kilometrin mittainen vuoristorata sekä toinen vuoristorata nimeltään Takabisha (高飛車), joka lähtee yhdessä vaiheessa 120 astetta alaspäin (eli käytännössä samalla vähän taaksekin). Jälkimmäinen vuoristorata, Takabisha siis, pitää Guinnessin maailmanennätystä radan jyrkkyydessä, ja oli ehdoton suosikkini huvipuiston laitteista.

IMG_3098IMG_3100Olen maininnut tämän aiemmin postaillessani kuvia Facebookkiin, mutta vuoristoradoissa on aika paljon samoja tuntemuksia kuin vaihtovuoden viettämisessä. Kun menee vuoristorataan, tunnelma on odottava, ja idea tuntuu läpeensä järkevältä. Mutta kun pääsee radalle ja sen korkeimmalle kohdalle, herää kysymys päätöksen fiksuudesta. Korkeimmalta kohdalta tajuaa, kuinka iso maailma on, ja kuinka vähän siitä näkee, jos seisoo koko elämänsä yhdessä pisteessä. Mutta jos pääsee yli tuntemattoman pelosta ja heittäytyy pudotukseen kohti tuntematonta, voi nauttia oppimistaan asioista täysillä. Ja kun vuoristorata on ohi, sen haluaa kokea uudestaan. Uskon vakaasti siihen, että kun vaihtovuoteni Japanissa on ohi, voisin tehdä sen toiseenkin kertaan. Jo tässä vaiheessa hyviä muistoja on kertynyt niin paljon, että tuntuu liian aikaiselta tulla kotiin, kun voi kokea ja oppia vielä niiiiiin paljon enemmän.

バイト Työt

Sain lauantaina itselleni työpaikan englannin keskustelupiirissä, eli sen paikan, josta puhuinkin jo aikaisemmissa postauksissa. En vielä ihan tarkkaan tiedä, opetanko kielioppia, mutta työvuoroja on kuukaudessa kolmena lauantaina. Palkkaa saa sellaiset 3000 jeniä kahdelta tunnilta. Ihan jees tuntipalkka, kun se menee sinne 10 euron kieppeille per tunti, yhteensä reilu parikymppiä. Kulkeminen paikan päälle on onneksi ilmaista.

Kiinalainen vaihtari tarjosi minulle tätä työpaikkaa, ja en tietenkään sanonut ei, koska työ kuulostaa helpohkolta. Lisäksi olen elänyt sen verran leveästi, että säästän itseni tarkemmalta budjetoimiselta, jos käyn töissä.

Kävin siis lauantaina tapaamassa tulevaa työnantajaani, sopimassa työehdot ja puhumassa vähän englannin ja japanin sekoitusta. Opetan todennäköisesti pientä ryhmää japanilaisia senioreita, mutta en tiedä vielä kuinka isoa ryhmää ja minkä tasoisia englannin puhujia. Lisäksi ryhmään liittyvien toive oli kuulemma ollut äidinkielenään englantia puhuva opettaja, mutta….. saavat tyytyä suomalaiseen. :P

Vähän jänskättää, mutta tänä lauantaina nähdään millaista työ tulee olemaan.

池袋 Synttärilahjoja etsimässä

Sunnuntaina oli luvassa lyhyellä varoitusajalla laadittu reissu Ikebukuroon. Lauantaina tekstasin japanilaiselle kaverille, joka ilmoitti myös olevansa myös vapaa sunnuntaina, joten päätettiin tehdä jotain yhdessä.

Koska olin unohtanut autuaasti kaikkien suomalaisten kavereideni synttärit, ehdotin lahjaostoksia. Paikaksi valikoitui Ikebukuro, koska mukaani lähtenyt kaveri on kotoisin Etelä-Japanista eikä ollut itsekään kiertänyt juurikaan Tokion kaupunginosia.

Sunnuntai kuluikin siis kaupoilla, syömällä maailman herkullisinta tendonia (vien Japaniin tulevat ihmiset taatusti sinne paikkaan, jos vain löydän sen niin monimutkaisessa kauppakeskuksessa uudestaan XD), käymällä Yoyogi kooenissa ja Meiji Jingussa ja yleisesti ottaen vain leppoisasti kuljeskelemalla. Mukana ollut japanilainen on täällä tapaamisistani ihmisistä se, jonka kanssa jostain syystä tuntuu kaikkein helpoimmalta olla ja jutella, joten vuorossa oli jälleen yksi päivistä, joista voin sanoa ”tähän asti hauskin päivä Japanissa”. Haluaisin vain osata puhua niiiiiin paljon enemmän japaniksi!

Pienen ongelman päivän aikana aiheutti se, että minun piti nostaa aamulla automaatista rahaa, mutta en pystynyt, koska sunnuntaina oli Nordean käyttökatko. En edes tajunnut ottaa Säästöpankin korttia mukaan, joten piti vain odotella huoltokatkon päättymistä. Lähdimme kymmeltä liikenteeseen ja rahaa sai nostettua vasta viideltä iltapäivällä, joten kitkuttelin puoli päivää lähes rahattomana kun olin saanut lahjat ostettua. On aika hankalaa, kun Suomessa on yö silloin kun täällä on päivä, kun kaikki huoltokatkotkin osuvat täällä huonoihin hetkiin.

Mutta joo, onneksi sentään lahjoihin ja syömisiin riitti rahat, ja loppu olikin säästöä, kun mitään ylimääräistä ei tullut ostettua. Paitsi jäätelöä, koska päivä oli kuuma ja täällä on ihan jo kesäfiilis suomalaisella mittapuulla! :D

IMG_3104

Jees, eiköhän siinä ollut taas tarinaa vähäksi aikaa. Saatiin tutoritkin tällä viikolla, joten tutustuin kahteen uuteen japanilaiseen maanantaina ja tiistaina, ja tapaamiset jatkuvat heinäkuulle asti.

Tässä tulevien viikkojen aikana on luvassa myös paljon reissuja ympäriinsä. Ylihuomenna suuntaamme pienellä porukalla äänestämään Suomen suurlähetystöön (tai siis minä ja Minna äänestämme ja kaksi muuta ovat mukana seuran vuoksi :D), matka Yokohaman China Towniin kuun lopussa ja tänään minulta kysyttiin, että haluanko lähteä Ghibli-museoon kesäkuun alussa. Ei sellaiselle tarjoukselle voi sanoa ei, koska se tarkoittaa, että a) minun ei tarvitse varata kyseistä reissua itse, b) pääsen katselemaan kaunista Ghibli-taidetta mahtavassa seurassa yksin palloilun sijaan. Myös retki Sky Treehen on alustavasti päätetty, ja sinne ajateltiin raahata myös rakas serkkuni Taina mukaan! <3

Golden Week

Hei, minä täällä taas! Olen jotenkin onnistunut keräilemään bloginkirjoitusintoni pitkän tauon jälkeen. Ehkä siksi, että nyt on viimeinen vapaapäivä nelipäiväisestä Golden Weekistä. Ei tämä loma ihan lojumista ole ollut, mutta ainakin nyt viimeisenä vapaapäivänä saa taidoharkkojen jälkeen vähän lepäilläkin. :)

Lauantai – taidoa, taidoa ja vielä kerran taidoa!

Eheheh, blogini täyttyy uhkaavasti taidomerkinnöistä. Mutta oikeastihan juttu on niin, että taido on vähintään noin neljäsosa elämääni täällä. Opiskelu, kaverit, taido ja baito (tästä myöhemmin vähän lisää).

Mutta siis joo, lauantaina oli Golden Weekin kunniaksi aikaistettu taido-päivä, eli harkat alkoivat jo kahdeltatoista. Lomapäivinä koulun bussit eivät kulje, joten käytimme julkisia busseja paahtavassa 26 asteen helteessä. Päivä oli todella kuuma, ja on pakko ihailla japanilaisia, jotka pukevat päälleen farkut sellaisella säällä. Itse menin ihan kunnon kesävarusteissa eli capreissa ja lyhythihaisessa paidassa, joskin illalla piti pukea huppari kylmän tuulen vuoksi.

Lauantain harkat olivat rankimmat tähän mennessä, koska meitä ohjaamassa oli kolme vanhempaa senpaita, joiden kuri on normaalien nuorten senpaiden kuria tiukempi. Kolmikymppisten miesten kutsuminen senpaiksi tuntuu tosin vähän hassulta, koska minusta senpai on enemmänkin opiskelija tai opiskelijalta vaikuttava vanhempi treenaaja. Muutenkin ihmisten iän mukainen arvojärjestys ei oikein istu suomalaiseen ajattelumalliin, koska tuntuu hassulta vaihtaa puhetyyliä kohteliaampaan, jos kyseessä on vain vähän vanhempi harrastaja. Tosin kolmikymppisten senpaiden kanssa kohteliaat desu-masu-muodot tulivat aika luonnostaan. Nuorempien senpaiden kanssa ongelmia on enemmän.

Taido-tekniikoiden viilaamisen jälkeen lähdimme porukalla juomaan lasilliset ja syömään jo tutuksi käyneeseen kiinalaiseen ravintolaan. Käytäntö oli se, että ryhmän vanhimmat senpait maksoivat koko touhun, ja tapaaminen olikin oikeastaan tervetuliaisjuhla tuoreille valkovöisille. Meitä valkovöisiä alkajia on aika vähän, vaikka katsojia on käynyt treeneissä paljonkin. Näyttää kuitenkin siltä, että aktiivisten jäsenten määrä jää kolmeen: minä ja kaksi japanilaista ekavuotista poikaa taloustieteistä. Minun lisäkseni tullut kiinalainen vaihtari ei ollut treeneissä lauantaina eikä tänään tiistaina, joten en tiedä kuinka tosissaan satunnaisen kävijän voi laskea kerhon jäseneksi.

Loppuillasta sitten vietinkin aikaa Minnan ja Minnan suomalaisten kavereiden kanssa. Siitä syystä menin myös hiukan myöhään nukkumaan, vaikka seuraavana aamuna piti olla ysiksi rautatieasemalla. Olen tosin oppinut täällä pärjäämään 5-6 tunnin yöunilla, mikä on tosi jees.

Sunnuntai – 羊山公園 (Hitsujiyama-puisto)

Sunnuntai oli niin hauska päivä, etten oikein tiedä, kuinka edes välittää päivän fiilistä sanoilla teille suomalaisille lukijoille. Kyseessä oli minun puolestani vähän sellainen extempore-reissu, koska olen auttanut yhtä kiinalaista vaihtaria saksan opiskelussa, ja pari viikkoa sitten lupasin lähteä kauniiksi kehuttuun Hitsujiyama-puistoon saman tyypin kanssa. En voi väittää, että oltaisiin oltu ennestään mitenkään kovin hyviä tuttuja, ja viime viikon aikana mukaan ilmoittautui myös kolme japanilaista, joista vain yhden tiesin jotakuinkin etukäteen.

Puolentoista tunnin junamatkan, parin tunnin puistossa kuljeskelun, parin tunnin paluumatkan ja Kawagoessa vietetyn izakaya-illan päätteeksi on pakko todeta, että jos pitää valita hauskimmat persoonallisuudet tähän asti tapaamistani ihmisistä, nämä neljä lukeutuvat ehdottomasti niihin. Tiedän tunteen siitä, että yleensä jännitän hirveästi hartioitani kun joudun käyttämään vierasta kieltä, mutta tämän porukan kanssa sitä tunnetta ei oikeastaan tullut, ei ainakaan niin paljon kuin monien muiden kanssa. Rentoa hengailua häiritsi oikeastaan vain oikeassa silmässä hiertävä piilari, koska en ottanut silmälaseja mukaan ja kuukauden piilarit vetelivät viimeisiään.

Reissu oli myös antoisa kuvauskeikka, koska puisto oli maineensa mukaisesti henkeä salpaavan kaunis. Jos voisin siirtää jotain Japanin luonnosta Suomeen, toisin kevään kukat ja vuoriston.

IMG_3022 IMG_3023 Naurettiin tälle ihan kunnolla, sillä vaaleanpunaisessa kyltissä lukee 羊山公園、芝桜の丘 この山
Vapaasti suomennettuna: Hitsujiyama-puisto, shibazakuramäki (shibazakura on kukka) ⇧ Tämä vuori
Niin että mikä vuori ja missä? :D Kuten kuvasta näkyy, vuoren nuoli oli vähän epämääräisesti laitettu.

IMG_3035 IMG_3038 IMG_3044 IMG_3048 IMG_3050 IMG_3051 IMG_3052 IMG_3058 IMG_3061 IMG_3065 IMG_3074 IMG_3076Jaaaa, illan izakaya-reissu onkin sitten lukunsa erikseen. Meidän piti mennä syömään okonomiyakia, mutta paikka oli täynnä (kuten okonomiyaki-paikat yleensäkin). Päädyimme siis izakayaan paistamaan yakinikua niin paljon kuin sielu sieti, tietysti alkoholijuomilla höystettynä. Izakayat ovat siis japanilaisia pub-tyyppisiä ravintoloita, eli täydellisiä paikkoja viettää aikaa hyvässä seurassa. Iltaa kohti toki ne tuppaavat käymään aika meluisiksi paikoiksi, mutta sen kanssa oppii tulemaan toimeen, kun kielitaito paranee.

Izakayan jälkeen jatkoimme Kawagoeen kiertelemään ja ostoksille. Tai siis oikeastaan peesasimme kiinalaista vaihtaria, joka halusi ostaa laukun. En ole täällä oloni aikana nauranut vielä kertaakaan niin huolella kuin sillä laukkureissulla. Ei ehkä pitäisi nauraa toisen vaikeuksille valita laukkua, mutta koomiset tilanteet ovat liian hauskoja sivuutettaviksi olankohautuksella.

”Ai sä haluat sellaisen laukun, mihin saa vaan tavarat mahdutettua, eikä haittaa miltä se näyttää?”
”Joo.”
”No eiks sitten konbinista poimittu muovipussi oo ihan sopiva?”
”….”

Itse asiassa minäkin törmäsin yhteen kassiin, jonka olisin voinut ostaa itselleni:

photo1Meinasin kävellä ohi huomioimatta, kunnes tajusin, että hetkinen, nyt luin tekstit vähän liian nopeasti. Ei takertelua vieraissa sanoissa, vaan puhdasta, kaunista suomen kieltä! Nyt tiedän mitä tuon tulkkareiksi Suomeen. XD

Japanilaiset tosiaan tykkäävät suomen kielestä.

Maanantai – laiskaa hengailua porukalla ja lomakoomaa

Sovimme sunnuntaina junassa paluumatkalla, että näemme vielä kolmen hengen porukalla maanantaina. Minä, kiinalainen vaihtari ja noissa aiemmissa ryhmäkuvissa esiintyvä oikeanpuolimmainen henkilö. Syömistä, hengaamista, juttelua. Perus ajantappoa vapaapäivänä, joten mikä jottei.

Olette muuten varmaan huomanneet, etten kirjoittele juurikaan nimiä blogiini. Se ei johdu siitä, etten muistaisi nimiä, vaan yleisestä kohteliaisuudesta niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät puhu suomea. Minua ärsyttäisi nimittäin suunnattomasti, jos nimeni esiintyisi jossain kiinankielisessä tekstissä, jota en pysty lukemaan. Mainitsen nimet sitten kun kirjoitan englantia.

Mutta joo, meidän piti nähdä maanantaina päivällä yhden aikaan Takasakan asemalla, joka siis on yliopiston lähin asema. Menin nukkumaan sunnuntaiyönä yhden aikaan ja ajattelin, että jee, tapaaminen kello ykdeltä seuraavana päivänä on niin myöhään, että ehdin nukkua katkeamatonta unta 10 tuntia.

….eikä se sitten toiminutkaan ihan niin. Sunnuntai-maanantaiyönä oli se Suomessakin uutisoitu maanjäristys kello viiden aikaan aamulla, ja jos siihen ei herää, niin on todennäköisesti kuollut nukkuessaan. Täällä Higashimatsuyamassa järistys ei ollut läheskään samaa luokkaa kuin Tokiossa, mutta kyllä sen huomasi. Tokiossa järistys oli kuuden Richterin luokkaa, Higashimatsuyamassa luultavasti kolme. Mutta se, mikä minutkin sai epäilemään isoa järistystä, oli järistyksen kesto. Koska tämä oli toinen maanjäristys täällä oloni aikana, vertasin vain edelliseen, pari viikkoa sitten olleeseen järistykseen, joka oli suunnilleen samanvahvuinen, mutta kesti huomattavasti lyhyemmän aikaa.

Ja sitten kun järistyksen jälkeen pääsin nukkumaan, heräsin kahdeksalta siihen, että asuntolan naapurissa aloitettiin rakennustyöt. Jipii. Puoli maailmaa on sitä vastaan, että nukkuisin kunnon unet.

Osittain univelan takia siis hyppäsin maanantaina Higashimatsuyaman asemalla väärään junaan, kun minun piti mennä yhdeksi Takasakaan. Ongelma oli siinä, että Higashimatsuyamassa pysähtyvät ainakin neljän tyyppiset junat, joista ainakin yksi junatyyppi ei pysähdy Takasakassa. Yksi junista on 急行, eli juna, joka ennen Kawagoea pysähtyy joka asemalla ja jolla pääsee myös naapuriasemalle Takasakaan. Toinen on 準急, eli juna, joka hyppii asemavälejä vasta Asaka-dain jälkeen (jos muistan oikein), ja joka myös pysähtyy Takasakassa. Kolmas on kuitenkin 快速急行, joka loikkaa Takasakan yli ja pysähtyy seuraavaksi vasta parin aseman päässä. Ja tietystikään en katsonut junan valotaulua, vaan hyppäsin suoraan junaan ja kuulin vasta sisällä, että seuraava pysäkki on Sakado, joka on kaksi pysäkkiä ohi Takasakan.

No, eipä siinä sitten muuta kuin anteeksipyyntöviesti liikkeelle, junanvaihtoa ja saapuminen tapaamispaikalle puoli tuntia myöhässä. Japanin rautatieverkoston hyvä puoli on se, että jos lähtöaseman porttien jälkeen ei leimaa junakorttiaan ennen kuin vasta asemalla jonne haluaa päätyä, ei tarvitse maksaa harharetkistäkään ylimääräistä. Eli vaikka kävin pidemmälläkin kuin Takasakassa, maksoin silti vain Higashimatsuyama-Takasaka-välin, koska pysyin laiturialueella porttien sisäpuolella.

Syöminen, normaali jutustelu ja pieni pyörähtäminen kirjakaupassa ja elektroniikkaliikkeessä olivat oikeastaan sitten kaikki mitä tein päivän aikana. Vaikka tekemistä oli suhteellisen vähän ja se oli tavallista, nautin päivästä seuran vuoksi tosi paljon. Vähä vähältä japanin puhuminen sujuu paremmin, pystyn rentoutumaan ja olemaan huolehtimatta siitä, että jos en tulekaan oikein ymmärretyksi. Vasta tässä vaiheessa oikeastaan pystyn edes ajattelemaan kunnolla japanilaisten ystävien saamista, kun viestit välittyvät puolin ja toisin ilman turhaa stressiä.

Sovimme myös menevämme parin viikon päästä sushille Wakabaan, jossa en ole käynyt vielä aiemmin. Samoin sovimme reissun Yokohamaan kiinalaiskortteliin, joten odotan tulevia viikkoja innolla.

Ongelmaksi muodostunee se, että eilen soittelin myös itselleni töitä eli paikallisittain baitoa. Yksi toinen vaihtari vinkkasi minulle, että Takasakassa englannin keskustelupiiri haluaa palkata jonkun puhumaan englantia, ja yleensä länkkärit otetaan innolla näihin hommiin, koska ääntämys on yleisestiottaen aasialaisia parempaa. Ja koska kyseessä on pelkkä keskustelu, ilmoittauduin tietysti tekemään työtä.

Pulma on se, että työ on aina lauantaisin. Lauantai on japanilaisillakin suosikkipäivä sopia kavereiden kanssa menoa, joten käytännössä joudun perumaan yhden menon (Feel Project Japanin matsuri ;____;) ja katsomaan, voinko ottaa itselleni sijaisen tuolloin 31. päivä, kun suunnittelimme Yokohamaan menoa. Baito on hankala, mutta olen jo tässä vaiheessa huomannut, että rahaa kuluu enemmän kuin Suomessa, koska nähtävää ja mentävää on niin paljon = pakko ottaa töitä.

Tiistai – lisää taidoa ja lisää laiskottelua

Ja sitten pääsemme vihdoin tähän päivään. Aamuysiltä oli luvassa lisää taido-harkkoja, ja arvatkaa mitä?

Nousin TAAS väärään junaan.

Se oli niin surkuhupaisaa, että teki mieli lähinnä nauraa. Myöhästyin siis taido-harkoistakin puolisen tuntia, unohdin vyöni kotiin ja aamu oli vähän muutenkin vetämätön.

Harkkojen jälkeen meidän piti mennä karaokeen, mutta sinne oli yli tunnin jono, joten ilmoitin haluavani kotiin. Minulla on vieläkin huomiset läksyt tekemättä, ja niitä on suhteellisen paljon. Tämä blogin kirjoittelu on jo kestänyt luvattoman kauan, joten kuolen nälkään ja lopetan tähän.

Seuraavaan kertaan! (^___^)

Kuulumisia viime viikoilta

久しぶり!

Pitkästä aikaa blogikirjoitus! Viimeisin onkin tuolta huhtikuun puolestavälistä. Kiirettä on pitänyt, ja kun olen pitkien päivien jälkeen raahustanut kotiin, niin eipä ole juuri tullut blogin kirjoittaminen mieleen. Tänään peruin yhden menon väsymyksen takia, joten voitte kuvitella, että olen aika naatti. Olen nauttinut jokaisesta kiireisestä hetkestä, mutta kroppa huutaa aika äkäisiä vastalauseita tässä vaiheessa, kun meinaan toistuvasti nukahtaa tunneille. Huomenna alkava pitkien vapaiden putki (Golden week) tulee ihan hyvään saumaan, joskin se on yliopiston opiskelijoille vain neljä päivää pitkä ja olen onnistunut sopimaan jo kahdelle päivälle menoa. Katsotaan, eiköhän sieltä yksi päivä irtoa pelkkään lepäämiseenkin.

Mutta joo, ei siitä sen enempää. Seuraavaksi kirjoittelen vähän poimintoja näiden parin viikon ajalta, koska olen onnistunut unohtamaan jo suurimman osan. Täytyisi ihan oikeasti kirjoittaa vähän useammin.

国際交流のウエルカムパーチー Tervetuliaisjuhla

Harmittavasti tästä tapahtumasta minulla ei ole yhtään omia kuvia, mutta ehkä pitää heittää laiskuus syrjään ja kirjoittaa kaikki tekstiksi.

Eli siis, kyseessä oli Daito Bunkan kv-toimiston (eli kansainvälisiä juttuja hoitavien ihmisten) järjestämä tervetuliaisjuhla uusille vaihtareille. Tapahtuma järjestettiin torstai-iltana 17. huhtikuuta, eli siitä on jo jonkin verran aikaa. Juhla meni ikävästi päällekkäin taido-harkkojen kanssa, mutta eipä se juuri harmittanut, koska paikalla oli paljon japanilaisia opiskelijoita, joihin pääsi tutustumaan. Lisäksi tarjolla oli tavalliseen tapaan hyvää ruokaa, kuten lähes kaikkialla mihin täällä menen.

Tervetuliaisjuhlan aikana tutustuin muun muassa japanilaiseen vaihtariin, joka suunnitteli lähtevänsä vaihtoon Tampereen yliopistoon elokuussa. Ilmeeni olisi ollut varmaan näkemisen arvoinen, kun kysyin 「どうしてフィンランドへ?」, eli ”Miksi Suomeen?” Olin aika yllättynyt, että joku haluaa täältä Suomeen vaihtoon, mutta ehkä vieraan kulttuurin eksotiikka toimii toiseenkin suuntaan. Vähän aikaa täällä asuneena voin jo sanoa ainakin sen, että välillä tuntuu tosi oudolta selittää jotain suomalaisia tapoja, joissa ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Yksi kaikkein hauskimmista on ehkä suomalaisten tervehdysten opettaminen, sillä en ole koskaan ajatellut että meillä on aika kattava kokoelma tervehdyksiä. Moi, moro, terve, hei ja hyvää päivää…. mitä näitä nyt on. Japanilaisten suosikki on kuitenkin moi ja lähtiessä moi moi, koska täkäläisten mielestä kyseiset tervehdykset ovat supersöpöjä.

No mutta joo, japanilaisen vaihtarin syitä tulla Suomeen eivät olleet söpöt tervehdykset, vaan korkeatasoinen koulutus. Ja itse asiassa voin antaa täyden hyväksyntäni sille perustelulle. Tähän asti näkemistäni maista yksikään ei ole vielä päihittänyt suomalaista koulutussysteemiä. Veroilla maksettuna suomalainen koulutus on ilmaista kaikille, ja siltikin kouluissa opetetaan paljon kattavammin kuin monissa muissa maissa. Esimerkiksi Japanissa minusta tuntuu siltä, että etenemistahti on melko hidas, ja varsinkin kielissä oppilaat saavat soveltaa tosi vähän. Siinä ehkä suurin syy japanilaisten arkuuteen käyttää englantia.

Mutta joo, tervetuliaisjuhla tarjosi paljon hyviä tilaisuuksia päästä juttelemaan japanilaisten opiskelijoiden kanssa. Vaikka japanin taitoni ei olekaan vielä erityisen hyvä, pärjäsin ihan kivasti lyhyissä keskusteluissa japanilaisten kanssa. Loppujen lopuksi aiheet eivät olleet sen syvällisempiä kuin Japanin ja Suomen vertaamista, kielten osaamisesta juttelua, matka-aiheita ja muita aika tavanomaisia juttuja. Yllättäen minulle ei edes tullut yhtään sellaista hetkeä, että olisin seissyt jossain yksistäni mököttämässä, ja syöminen oli aika vaikeaa kun jutteluseuraa tuli jatkuvalla syötöllä. En tiedä onko tämä taas niitä pitkän ihmisen etuja. Tai no joo, ehkä se ettei ehdi syömään, lasketaan haitaksi. :D

人形町 Feel Japan Project

Viime lauantaina (huhtikuun 26. päivä) pyörittiin melkein kolmenkymmenen hengen porukalla Tokion Ningyouchoussa (人形町). Kaupunginosa on tunnettu perinteisiä japanilaisia makeisia myyvistä kaupoistaan, ja Feel Japan Projectina tunnettu ryhmä paikallisia vei meidät sinne kiertämään ja maistelemaan. Mukana oli monien yliopistojen vaihtareita, vaikkakin meitä Daito Bunkan ihmisiä oli suhteessa paljon verrattuna muihin. En tiedä mikä joukkoryntäys se oli meidän yliopistolta, mutta oli hauskaa tutustua muidenkin yliopistojen opiskelijoihin. Plus tietysti japanilaisiin, jotka näyttivät meille paikkoja ja jatkoivat sitten kierroksen jälkeen izakayaan, eli illanviettoon juominkien merkeissä. Tämän postauksen ylimmäinen kuva on Feel Japan Projectin ryhmäkuva, koska tapahtuma lukeutui hauskimpiin täällä vietettyihin päiviin.

IMG_2994En yhtään muista tämän makeisen nimeä, mutta edessä oleva vihreä maistui ihan herneiltä ja takana oleva oli joku makeampi tapaus. Näiden lisäksi maistelimme muun muassa siirapista tehtyjä kovia karkkeja, kaneli-ihanuuksia yhdessä kojussa sekä tietysti taiyakia, joka on taivaan lahja maailmalle. Taiyaki on siis kalanmuotoinen pannari, jonka sisään on ahdettu punapaputahnaa.

IMG_3000Ja loppuillan illanvietto izakayassa oli oikeastaan vielä makeisten syöntiäkin hauskempaa. Tutustuin illan aikana kuvassa vasemmalla olevaan tyttöön, joka japanin lisäksi puhui loistavaa englantia. Kyseessä oli yhden Tokion yliopiston opiskelija, mikä on vähän harmi, koska Higashimatsuyama on kumminkin sen reilun tunnin matkan päässä Tokiosta. Vaihdoimme kumminkin facebook-tunnuksia ja lupasin pitää yhteyttä, joten eiköhän tässä vielä nähdä jossain vaiheessa uudelleenkin. Myös muiden pöytäläisten kanssa tuli juteltua paljon illan aikana.

Izakayasta päätimme vielä jatkaa pienemmällä porukalla toiseen izakayaan. Japanilaisten alkoholin sietokyky on kyllä aika hulvatonta seurattavaa, sillä osa vetelee ihan lattioita myöten siinä vaiheessa kun itse voisi vielä ottaa jotain. Sitten on niitä tapauksia, joiden naama punehtuu puolesta lasista, mikä on sekin aika hauskaa katsottavaa. Punaposkisuus on jotenkin tosi söpö piirre japanilaisissa, kun länsimaisissa ei välttämättä huomaa mitään eroa normaaliin. Ja kuten huomaatte, nykyään minullekin kaikki on tosi söpöä, koska japanilaiset ja 「かわいい!」vain syöpyvät täällä asuvien alitajuntaan.

Toisesta izakayasta meidän piti lähteä viimeiseen junaan ajoissa, koska piti ehtiä ensin Ikebukuroon ja siitä Higashimatsuyamaan lähtevään junaan. Noh, hauskaa kun oli, lähdimme auttamattomasti liian myöhään. Juoksimme junalle, mutta tajusimme junassa, että vaihtoyhteyteen ehtiminen on mahdoton tehtävä, sillä Ikebukuron isolla ja monimutkaisella asemalla olisi pitänyt löytää oikea laituri minuutissa.

IMG_3005

Eipä siinä sitten muuta vaihtoehtoa jäänyt kuin viettää koko yö Tokiossa. Meitä oli neljä vaihtaria ja muutama japanilainen, joten päätimme mennä Roppongiin. Roppongi on Tokiossa tunnettu vilkkaasta yöelämästään, ja väkeä tosiaan oli liikkeellä yhtä paljon kuin päivällä. Menimme yökerhoon koko yöksi ja otimme kaiken ilon irti siitä, että emme päässeet kotiin nukkumaan.

Hauska asia yökerhossa oli se, että naiset maksoivat sisään 1000 jeniä, kun taas miehille sisäänpääsy liikkui 3000 jenin kieppeillä. Saimme aika makeat naurut vaihtariseurueen ainoalle miessukupuolen edustajalle, kun pysähdyimme vertailemaan hintoja.

Toinenkin asia erosi Suomen yökerhoista, ja se oli väkimäärä. Suomalaiset todennäköisesti ahdistuisivat niin täydessä paikassa, sillä tila oli pieni väkimäärään nähden ja liikkuminen oli todella vaikeaa. Mutta siinä missä suomalainen turhautuu, japanilainen kuittaa asian olankohautuksella. Väenpaljoudet ovat täällä tavallisia, eikä niille voi mitään, joten mitäpä niistä turhautumaan. Oli se silti aika rankkaa luovia sakeassa ihmisjoukossa kovan melun keskellä koko yö, joten viiden aikaan aamulla rahjustimme puolikuolleina raamenille ja sen jälkeen aamun toiseen tai kolmanteen junaan kohti kotia.

躰道会 Jälleen kerran taidosta + kiinalaisragetusta

Ja jälleen asiaa ihanasta taidosta! Taidosta on tullut aika tavallinen osa arkeani täällä Japanissa, joten totta kai siitä riittää loputtomasti kerrottavaa. Rakastan sitä tunnetta, kun treeneissä alkaa ymmärtää enemmän ja enemmän japanilaisten jäsenten puhetta ja samalla olen yllättäen tullut puolivahingossa kerhon varsinaiseksi jäseneksi. Asia, joka teki minut iloiseksi yksissä taido-harkoissa on se, että joku kerhon jäsen totesi, että ”No, Elinahan on melkein varsinainen jäsen jo.” :D

Lauantaitreenit ovat yleensä luku erikseen, sillä lauantaisin mukaan tulee myös yliopistossa jo lopettaneita treenaajia, eli vanhempia ja jo työssä käyviä ihmisiä. Lisäksi treenien jälkeen bussit lakkaavat kulkemasta, joten ahtaudumme yleensä jonkun senpain (siis vanhemman jäsenen) autoon päästäksemme asemalle. Erityisen hulvaton oli yksi kerta, kun kuusi ihmistä änkesi japanilaiseen 4-paikkaiseen autoon. Vein tosin etupenkin pitkine jalkoineni, mutta takapenkin seuraaminen oli aika hilpeää. :D

Samoin olemme käyneet viimeisen viikon aikana kahdesti porukalla syömässä treenien jälkeen, ja huomenna on luvassa ilta karaokessa. En tiedä laulanko itse mitään, sillä en erityisemmin nauti laulamisesta, mutta seuran ja yleisen hauskanpidon vuoksi voi hyvin mennä mukaan.

Taido-harkoissa on tosin tähän mennessä ilmennyt myös yksi ongelma – uudet jäsenet. Eivät niinkään japanilaiset, vaan muut vaihtarit. Olen ilmeisesti puhunut sen verran positiiviseen sävyyn taidosta, että yksi taiwanlainen vaihtari innostui aloittamaan myös. Ajattelin että joo, kiva juttu, onnistuin saamaan yhden lisäjäsenen kerholle.

Mutta joo. Asia on niin, että vaikka kyseinen henkilö on teoriassa minua taitavampi japanissa (tasokokeen ensimmäisellä tasolla siinä missä minulla on toistaiseksi vain alin eli viides taso), käytännössä ongelmia ymmärtämisen kanssa on tosi paljon. Ilmeisesti muutkin taido-kerhon jäsenet ovat huomanneet saman, koska vasta nyt on tullut puhetta siitä, että voi voi kun osattais enemmän englantia. Mitä siis ei ole (ainakaan ääneen) kovinkaan montaa kertaa mainittu silloin kun minä olen ollut harjoittelemassa. Luultavasti kyse on siitä, että tiedän sanastoa etukäteen ja pystyn soveltamaan, plus olen paljon aktiivisempi käyttämään huonoakin japanin kielen taitoani.

Ja ongelman tästä tekee se, että olen pitänyt taidoa vähän niin kuin ”omana juttunani”. Nyt kun mukana on toinen vaihtari, olen vähän enemmän vastuussa siitä, että vaihtari oppii dojon (treenipaikka) tavoille. Olen kuitenkin se ainoa, joka puhuu englantia, vaikken minäkään aina täydellisesti ymmärrä. :’D

Olen vain katkera siitä, että kanji-tietämyksellä saa liian helposti hyvän tason japanin kielen tasotestissä, vaikka ei ymmärrä tavallisestakaan puheesta kaikkea. Länsimaiselle se on mahdotonta, koska kanjeja on ihan sikamaisen hidasta oppia, ja tuntuu että kiinalaiset aina  vähän naureskelevat vaikeuksilleni oppia kirjoittamaan ja lukemaan japania. Kaikki eivät opettele kanjeja ala-asteella, joten aikuinen ihminen opettelemassa ala-aste tason kanjeja ei ole huvittavaa vaan merkki siitä, että joku tosiaan haluaa oppia niinkin vaikeaa kieltä kuin japani.

Ja sitten siihen päälle se, että ragetin jo aiemmin kiinalaisten tavasta alkaa puhua kiinaa heti kun toinen kiinalainen ilmaantuu näköpiiriin. Vaikka mukana olisi joku, joka ei puhu kiinaa. Kaikkein ärsyttävintä on se, että kuulee oman nimensä mainittavan, muttei ymmärrä muuten keskustelusta sanaakaan. Olen sanonut asiasta jo pari kertaa, mutta tuntuu että pyynnöt puhua englantia kaikuvat kuuroille korville.

Eiköhän siinä ollut tarpeeksi ragea tälle päivälle. Kiinalaisten kanssa on monta kertaa tosi hauskaa ja mielenkiintoistakin puhua, kunhan mukana ei ole enempää kuin yksi kyseisen kansallisuuden edustaja.

Jees, mutta myöhemmin lisää. Muun muassa siitä, millaiset asiat saavat minut tuntemaan itseni japanilaistuneeksi, vaikkei minusta pituuden, ulkonäön ja kanji-tietämyksen perusteella koskaan taida oikeaa japanilaista tullakaan. Samoin japanilaisesta koulunkäynnistä voisin jutustella enemmän, mutta sekin jää vielä toiseen kertaan.

daitobunkaLopuksi vielä kuva Higashimatsuyama-kampukselta iltahämärän aikaan. Todisteena siitä, että olen tosiaan tehnyt pitkää päivää ja väsynyt siitä, enkä vain mennyt joka päivä liian myöhään nukkumaan. Oikeasti olen kyllä mennyt myöhään nukkumaankin, joten osittain olen itse syypää tähän väsyyn. :D